Forssassa 6.10.2016 Aila Penttilän haastattelun perusteella:
Valokuvan alareunassa naiset kantavat sirosäkkiä vanhassa Forssan keskustassa, missä nykyisellä torilla on vielä tehtaan kangaskauppa, vanha linja-autoasema ja Shellin huoltoasema. Uuden linja-autoaseman tellingit näkyy, kun asemarakennuksen kellotornia tehdään (linja-autoasema on valmistunut 1958). Kirkko on paikallaan ja Osuuspankin uusi rakennus on jo kohonnut Vapaudenkadun ja Sibeliuksenkadun kulmaan. Vanhasta ajasta kertoo vielä kuvan oikeassa reunassa puiset rakennukset, joista yksi on lato. Linja-autoaseman edustalla on neljä linja-autoa, yksi voi olla sellainenkin millä Aila ja äiti tulivat Forssaan.
Humppilasta kulki siihen aikaan monta linja-autovuoroa Forssaan. Humppilan Huhtaalla oli linja-autopysäkki ihan Huhtaan koulun vieressä, sata metriä Ailan kotoa. Niinä kertoina ja aamuina, kun äidin kanssa kahdestaan lähdettiin sirosäkkireissuun, Aila heräsi siihen ihanaan tuoksuun, kun äiti oli leiponut kakkua, -ohrakakkua, maailman parasta. Humppilassa sanottiin kakkua, jossakin muualla kakkoo ja jossakin hiivaleipää, vaaleaa leipää kuitenkin tarkoittaen. Äiti oli noussut leipomaan jo neljän aikaan aamulla.
Tehtaalaisia kulki töihin samalla linja-autolla ja auto oli täynnä. Oli aina pimeä kun lähdettiin. Siihen aikaan tie oli mutkikas santatie, pöly nousi auton perään ja tiessä oli paljon töyssyjä. Lipunmyyjä nosti autoon ja keräsi maksut. Ailalle tuli paha oli linja-autossa, joten äiti sai järjestettyä aina niin, että istuttiin edessä. Linja-automatka tarkoitti ikävästi sitä, että aamulla ei paljoa aamupalaa ollut syönyt, ettei paha olo tule.
Pitkä jono tehtaankaupalle oli jo aina, kun linja-auto ajoi Forssan asemalle. Oltiin jonon päässä, mutta ei mitään hätää. Äidillä oli lämpimäiskakku mukana, ei siis haitannut vaikka oltiin myöhässä; parempi pussi äitiä varten oli jo etukäteen katsottu valmiiksi. Jälkeenpäin on vasta tajunnut, että se oli sen ajan korruptiota.
Kuponki sirosäkkiä varten oli äiti saanut Lyydia-serkultaan, joka oli tehtaassa töissä ja sirosäkki oli palkan lisä. Lyydia Aaltonen oli serkkutytön nimi ja hän oli suunnilleen samanikäinen kun äiti, joka oli syntynyt vuonna 1909. Kaksi siropussia sai avata ja katsoa ja sitten piti ottaa. Äidille oli selvästi katsottu etukäteen parempia pusseja. Pussin sai jättää säilytykseen kauppaan siksi ajaksi, kun käveltiin Lamminrantaan Lyydialle kylään. Se tuntui silloin pienenä tyttönä pitkältä matkalta. Lyydialla oli ruoka laitettuna, ja se oli maailman parasta, mitä ikinä sitten oli, sillä oli jo niin nälkä, kun aamulla ei ollut voinut paljoa syödä. Marjapuurot vielä ruoan päälle.
Lyydian mökki Lamminrannassa purettiin viimeisten joukossa. Mökki oli pienelle tytölle silloin kuin paratiisi, ihan kuin olisi ollut sadussa. Kirjahyllyn päällä oli Iltakellot-patsas, jota tyttö tuijotti aina pitkään, kun äiti ja Lyydia puhuivat. Välillä ehkä torkahdettiinkin, kun oli niin aikaisin lähdetty matkaan. Siihen aikaan lapset oli hiljaa, eikä aikuisten puhetta sopinut keskeyttää. Myöhemmin Aila sai patsaan itselleen.
Kun palattiin linja-autolle neljän viiden aikaan, otettiin kaupasta pussi mukaan ja ajettiin mutkaista tietä takaisin Humppilaan. Otettiin taas edestä paikka, ettei tule paha olo. Ja kun päästiin kotiin, voi että; äiti pamautti sirosäkin pirtin permannolle ja sitten oli kuin joulu olis tullut. Kaikki tuli katsomaan ja kankaat, ne oli mahtavia, äiti sai aina niin hyvän säkin.
Sinä aikana kun sirosäkkimatkoja äidin kanssa kaksin tehtiin, oli Aila (synt. 1942) neljästä kuuteen vuoden ikäinen. Ailalla oli kaksi vanhempaa sisarta Liisa, kahdeksan vuotta vanhempi ja Anja, kymmenen vuotta vanhempi, jotka olivat niinä päivinä koulussa. Sirosäkistä sai itse valita mistä itselle tehdään. Toisella puolella tietä asui silloin vielä ompelija, Aino Virtanen perheineen, joka sitten taikoi kankaista vaikka mitä. Aino osasi katsoa mistä sai hihaa ja mistä miehustaa. Yksi mieleen jääneistä oli kaistalehame, joka nimensä mukaan oli tehty kapeista kaistaleista, jotka ommeltiin pystysuorasti hameeksi.
Säkki itse oli rykkityykiä ja siitä tehtiin piahtotakkeja (navettamekkoja) kestävyytensä vuoksi. Isoisä oli tullut Ruotsista ja kotona käytettiin paljon ruotsinkielen murteesta käännettyjä sanoja, jotka oli taas murteistettu Humppilan murteelle. Lieneekö sana sitten kääntynyt sitä kautta, mietimme? Rykkityykistä tehtiin paksuutensa vuoksi myös polstareita, patjan päällisiä.
pihatto, pihatti, piahto = navetta
polstari = patja, myöskin polsteri
Ennen kouluikää Aila oli aamuisin mukana navetassa ja kävi piahtokoulua; istui jakkaralla oman lehmänsä takana, niitä oli navetassa kuusi seitsemän, ja teki muistiinpanoja, vaikka ei kirjoittaa vielä osannutkaan.
Sodan jälkeen oli pula-aika, ja jos kangasta olikaan, sitä sai ostettua tiskin alta. Joten sirosäkki oli pelastus. Kun jotain sai, se oli suuri juttu, muttei sitä silloin ajatellut että kaikki oli kortilla. Nykyisin ei lapset enää pysty niin iloitsemaan kuin silloin.
Lapsuudesta on jäänyt Ailalle ihanat muistot. Isosisko Liisa vältti kaikilta pahoilta asioilta. Isä oli sodassa, vielä senkin jälkeen, kun vapautui vankileiriltä Venäjältä, mistä oli 1940/1941 tullut tieto, että kaatunut, mutta onneksi näin ei ollutkaan. Aila syntyi sitten vuonna 1942. Aila muistaa miten isää mentiin vastaan Palomäen pysäkille, minne Forssan pässi pysähtyi, kapearaiteisella kulkevaa junaa kutsuttiin Humppilassa Forssan pässiksi, vaikka se forssalaisille tarkoitti tekstiilitehtaiden välillä kulkevaa junaa, niin pässillä pappa tuli; oltiin Anjan ja Liisan kanssa vastassa ja Ailan päässä oli punainen lentäjänlakki, sellanen mikä peitti korvat ja oli leuan alta solmittu, ja sitten isä, jota papaksi vallan kutsuttiin, nosti syliin. Vain se hetki on jäänyt.
Niistä siropaloista, joista ei tullut mitään isompaa, tuli matonkudetta. Kangaspuut oli aina pystyssä. Vieläkin niitä mattoja on käytössä. Vieläkin niiden muistojen päällä kävellään.
Kiitos Ailalle muistelun jakamisesta!
Lisää sirosäkkimuistoja Puuvillapäiväkirjat-näyttelyssä Vinkkelissä 28.2. alkaen.
