Entisaikaan tarjolla ei ole aina ollut runsaasti ruoka-aineita ja ruoka on ollut pääasiassa lähiruokaa. Suomessa ulkomaalaisia tuotteita on enemmissä määrin totuttu käyttämään vasta 1900-luvulla ja 1800-luvulla korvikeleipä oli osa säännöllistä ruokavaliota. Ainekset korvikeleipään saatiin luonnonkasveista tai sellaisista viljeltyjen kasvien osista, joita ei yleensä kelpuutettu ruokapöytään.
![]()
Teksti: Minna Lehtola
Kuva: Janne
Historiassa tunnettuja kriisikausia ovat mm. olleet ”suuri nälkä” 1542–45,”olkivuosi” 1601–02, ”isot kuolovuodet” 1695–97, ”kato- ja nälkävuodet” 1867–68 ja ”pula-aika” 1939–1954. Hätäleivistä tunnetuin on pettu eli petäjäinen, muita ovat olleet vehkaleipä, marjaleipä, jäkäläleipä sekä kerta- ja akanaleipä.
Pettu tehtiin männyn eli petäjän jältästä, joka kerättiin yleensä toukokuusta juhannukseen. Puun kuori kiskottiin irti kaadetusta puusta katajaisella nylkimellä ja levyt kuivatettiin kesällä auringossa. Kuivattamisen jälkeen niistä koputeltiin irti kaarnaa ja pihkaa, paahdettiin uunin lämmössä ruskeiksi ja hienonnettiin huhmaressa sekä jauhettiin käsikivillä jauhoiksi. Ennen paistamista pettu saatettiin keittää pehmeäksi.
Hätäleipien valmistusmateriaaleja käsiteltiin aina ennen käyttöä, leivästä riippumatta. Aineesta riippuen niitä pestiin, puhdistettiin, keitettiin, kuivattiin ja jauhettiin. Makoisaa hätäleipää oli etenkin marjaleipä. Se valmistettiin mustikka- tai puolukkahillosta jauhoilla saostaen.
Vanhoista lähteistä ja internetistä löytyy runsaasti ohjeita pettuleivän ja muiden hätäleipien valmistamiseen. Kokeilunhaluinen kokkaaja voi siis loihtia hätäleipää myös 2000-luvun ruokapöytään.
Teksti: Minna Lehtola
Kuva: Janne
Lähde: Toivo Vuorela, Suolamalainen kansankulttuuri, 1977.