Kohti kuosikeskusta – kukon askelin, suden askelin, jättiläisen askelin?

February 2, 2018, 6:00 am

≫ Next: Kuosikuorma heiluu vaan ei kaadu

$

0

0

Viimeisen reilun puolen vuoden aikana Forssan museossa on selvitetty sitä, millainen on museon tekstiiliarkiston tulevaisuus. Ja ennen kaikkea: kuinka parhaaseen mahdolliseen tulevaisuuteen päästään.

Kukonaskel: nimestä miestä, sarvesta härkää?

Tekstiiliarkisto, atshih! Pölyä! Tekstiiliarkisto on yhtä kuin Kehräämön varastotila, jossa säilytetään museon hoitamaa forssalaisen tekstiiliteollisuuden, erityisesti painokankaan tuotantoon liittyvää historiallista aineistoa. Karkeapiirteisimmillään aineisto koostuu esineistä, paperista ja kankaasta.  Sen yhteinen nimittäjä on forssalainen tekstiiliteollisuus ja suomalaisen painokankaan historia. (Kurkista yksityiskohtaisempaan esittelyyn täältä!)

Forssan museon toimintaohjelmaa tulevalle 5-vuotiskaudelle luonnosteltaessa tekstiiliarkisto-nimeä päätettiin selkeyttää. Aineistoon viittaamme jatkossa sanalla tekstiiliteollisuuskokoelma. Visiota paikasta, jossa aineistoa säilytetään tulevaisuudessa, kutsutaan kuosikeskukseksi. Eli: kuosikeskus ja tekstiiliteollisuuskokoelma, olkaa hyvät!  

Sudenaskel: Kuosien kaupunki!  

Lokakuussa 2017 veimme halukkaita tutustumaan tekstiiliarkistoon ja kysyimme mukanaolijoilta ideoita aineiston esiintuomiselle.

Osallistujat toivoivat lisää näkyvyyttä värikkäille kuosisuunnitelmille. Jo samana vuonna museon perinteisen joulukalenterin aiheeksi valittiin kuosiperintö. Vuoden 2018 alusta Instagramista, Forssan museon tililtä, löytyy joka keskiviikko uusi kuosi tarinoineen. Seuraa hastagia #kuosikeskiviikko.

Entä miten saada värikkäät, arkistokoteloiden sisälle säilytetyt kuosisuunnitelmat ulos arkistotilasta? Parhaillaan museo hakee kuukaudeksi kaupunkitaitelijaa, muotoilijaa tai arkkitehtia suunnittelemaan ensiaskeleet siihen, että Forssasta saataisiin aito kuosien kaupunki – myös rakennetussa ympäristössä.

Voisiko Kehräämön kuosittaa? Entä Viksbergin? Miltä se näyttäisi? Muokkauksen alla oleva alkuperäiskuva: Tanja Härmä, Forssan museon kuva-arkisto.

Jättiläisenaskel?Yhteistyötä ja neuvotteluja

Museon kahvihuoneen pöydän ympärille kokoonnutaan monenlaisten neuvonpitojen yhteydessä. Tänä syksynä ja keväänä paikassa on ideoitu tekstiiliperintöön liittyen niin alukehitysasiamiehen, kulttuurialan toimijoiden, eri koulutusorganisaatioiden opiskelijoiden ja opettajien, tekstiiliyrittäjien, matkailutoimijoiden kuin monen muun tahon kanssa. Mitä yhteistä voisimme tehdä niin, että yhtenä tärkeänä tekemisen aineisosana olisi tekstiiliperintöaineisto?

Tärkeitä neuvottelu- ja yhteistyökumppaneita matkalla kohti konkreettista kuosikeskusta  ja sen järjestämistä ovat kaupunkiorganisaation virkamiehet ja asiantuntijat.  Neuvotteluja käydään monenkeskisessä yhteistyössä, positiivisella asenteella.

Tällä välin voinemme luvata seuraavaa: jo ensi kesänä Forssa pukeutuu kuoseihin. Ottaako kaupunkitila ujoja värillisiä varvasaskelia kohti kuositettuja bikineitä vai jotain rohkeampaa -  sen näyttää aika.

Tälläkin tavalla kulttuuriperintö voi näkyä arkiston tai museotilan ulkopuolella. Forssan Citymarketin käytävässä 2000-luvun alussa olleet tulosteet kertoivat kutomon tarinaa.  Kuva: Lauri Pohjakallio. Forssan museon kuva-arkisto.

Osallistu kyselyihin: 

Yritys - haluatko tarjota tilaa kuosimuraalille? 

Mitä tekisit teollisen tekstiilin kokoelmalla, jos se olisi sinun?

Tekstiiliarkiston tulevaisuutta suunnitellaan  Tyykistä tulevaisuuteen-hankkeessa. Hanke on saanut rahoitusta maaseuturahastosta  Leader-ryhmä LounaPlussa ry:ltä. 

Teksti: Kristiina Huttunen

---

Kuosikuorma heiluu vaan ei kaadu

March 18, 2018, 5:56 am

≫ Next: Kuosien kaupunki selvitti: Historialliset ympäristöt ja puistot ❤, puolityhjät 1970-luvun kauppakiinteistöt 👎

≪ Previous: Kohti kuosikeskusta – kukon askelin, suden askelin, jättiläisen askelin?

$

0

0

Tapauskertomus kuoseista lumisella Kehräämöllä alkaa jo viime vuoden puolella. Silloin Forssan museo tiedustelee muotoilualan kouluilta kiinnostusta kehitellä jotain yhteistä tekstiiliarkiston kuosiperinnön puitteissa. Helsingin Metropolia -ammattikorkeakoulusta huikkailee heti kaksi kiinnostunutta tekstiilisuunnittelun lehtoria, Tuiti Paju ja Tiina Karhu. He haluavat tuoda opiskelijansa tutustumaan eri aikojen forssalaiseen - ja siten myös suomalaiseen - painokangassuunnitteluun.   

Vuoden alkukuukausina viestittelemme Metropolian opettajien kanssa sitä, millainen aineisto palvelisi opiskelijoiden tiedontarvetta eniten. Saamme toiveen eri vuosikymmenien kuoseista, joista opiskelijoiden on määrä tehdä ryhmätöitä.

Koska tekstiiliarkiston tilat tällä hetkellä ovat mitä ovat, tarvitaan esittelytila, johon kankaita saa levittää katsottavaksi. Saamme tuurilla käyttöömme Wahren-opiston tekstiililuokan Kehräämön pohjakerroksesta.

Kokoelma-amanuenssi Asta Louhelo etsii aineistoa, kerää pakkausmateriaalia ja pakkaa herkkiä kankaita, mallikirjoja ja luonnoksia ennakoivasti usean päivän aikana. Sähköpostit lentelevät Metropoliaan: tätä ei löytynyt, mutta tällaista löytyi, kiinnostaisiko? Yläpeukku kulkee sähköpostissa edes taas.

Vierailuaamuna lainaamme Forssan pääkirjastolta mahdollisimman tukevan kärryn. Seuraamme tihenevää lumisadetta huolestuneena. Tekstiiliarkiston ja Kehräämön pääoven välimatka on lyhyehkö, mutta huojuva ja tutiseva kuljetus lumisella pihamaalla on riskejä täynnä. Päätyykö 1920-luvun avantgardistinen kuosinäyte sohjolätäkköön? Saadaanko varjeltua 1950-luvun kappalepainettuja pyyheliinoja lumisateelta? Kuplamuovi, silkkipaperi ja pahvi ovat ystäviämme.

Kuljetus kasataan ja tekstiiliarkiston ovi avautuu. Siirtokärryn pyörät jumittuvat heti paksuun sohjolumeen. Eipä hätää: toinen museolainen vetää, toinen työntää! Välillä kerromme huvittuneille sivusta seuraajille, että Suomen painokangashistoria tässä kulkee leveällä kuljetuksella, Helsingistä asti haluavat tulla Forssaan näitä katsomaan.

Kaikista se on tosi hieno juttu! 

Tällä tarinalla on onnellinen loppu. Mikään ei tipu kyydistä. Luonnokset eivät taitu. Kankaat eivät kastu. Mustelmitta ja revähdyksittä selviävät myös kuljettajat. Kun vieraat saapuvat, historialliset museokuosit ovat valmiina esillä Kehräämön alakerran luokkatilassa. Opiskelijat kerääntyvät niiden ympärille ja vetävät museohansikkaita käsiin.

Forssan museossa laaditaan palvelukonseptia sille, kuinka tulevaisuudessa painokankaiden historiaa voitaisiin esitellä. Oli hienoa saada tänne asiantunteva ja kiinnostunut koekäyttäjäryhmä Metropolian tekstiilisuunnittelun opiskelijoista.  

Esiselvitys teollisen kankaan kokoelman tulevaisuudesta on käynnissä. Museo visioi kuosikeskusta, jossa alkuperäisaineisto on järjestyksessä siirtohyllyissä – tilavan ja kiinnostavasti sisustetun esittelytilan välittömässä läheisyydessä. Silloin tämänkaltaisia vierailuja voidaan toteuttaa päivittäin, vailla usean päivän etukäteisjärjestelyjä ja kuljetuksia.

Kehräämön piippuaukio pysyy idyllisenä paikkana, jossa otetaan kuvia historiallisesta ympäristöstä ja vieraillaan eri toimipisteissä – eikä pelätä kuosiperinnön kaatumista sohjoon. 

 psst!...Osa esiselvitystä on myös aloite Kuosien kaupungista. Tsekkaa Kick off-tapahtumat 28. ja 29.3. & tule mukaan potkaisemaan kuosit liikkeelle yhdessä muiden kaupunkilaisten ja taiteilijoiden kanssa!

 

 

Teksti: Kristiina Huttunen

Tyykistä tulevaisuuteen-hanke suunnittelee tekstiiliarkiston tulevaisuutta. Hanketta rahoittaa

maaseuturahaston Leader-ryhmä LounaPlussa ry.

Kuosien kaupunki selvitti: Historialliset ympäristöt ja puistot ❤, puolityhjät 1970-luvun kauppakiinteistöt 👎

March 29, 2018, 3:12 am

≫ Next: Mullankaivajat Yhtiönpuiston arkeologista historiaa tutkimassa

≪ Previous: Kuosikuorma heiluu vaan ei kaadu

$

0

0

Forssan tekstiilimuseon uuden tulemisen toinen kärki eli kuosien levittäytyminen kaupungille starttasi pääsiäisviikolla Tero Annanollin ja Ella Kauton ohjaamilla neljällä KickOff-tilaisuudella. Osallistujia kaupungintalon valtuustosalin, kuviskoulun, kansalaisopiston ja yrityskehityksen työpajoihin saatiin 58. Mukaan tuli kaupunkilaisia erilaisista taustoista: joukossa oli yrittäjiä, kuntapäättäjiä, virkamiesjohtoa, taiteilijoita, lapsia, nuoria ja monenikäisiä aikuisia. Oli hienoa olla mukana keskustelussa, jossa kohtasi niin monenlaisia näkökulmia yhteiseen ja kaikkia kiinnostavaan aiheeseen: meidän kaupunkiimme.

Forssalaisten lempi- ja inhokkipaikat kartalla.

Taiteilijat kyselivät forssalaisilta maptionnaire –karttakyselysovelluksen avulla lempi- ja inhokkipaikoista. Samalla pohdittiin, millaisia mieluisat paikat ylipäätään ovat. Paikkojen merkitsemisen jälkeen kokoonnuttiin ryhmissä miettimään, miten joitakin kehittämisen kohteiksi toivottuja paikkoja lähdettäisiin parantamaan.

Kyselyn ja työpajojen tuloksiin pohjaten taiteilijat luovat huhtikuun aikana visualisoinnin siitä, millä tavoin kuosit voisivat parantaa Forssaa, ja mihin kohteisiin niitä voitaisiin ajatella. Tulisivatko ne piristämään ankeata, vai korostamaan jo kauniina pidettyä?

 

Linja-autoasema ideointipöydällä. Kuva Ella Kautto.

Ideoita tuli hurjasti. Siis todella paljon. Kekseliäisyydestä ei tosiaankaan ole pulaa. Selvää on myös, että kuosien potentiaali avautui osallistujille vaivatta, ja että kuosien kuvittelu kaupunkitilaan on hauskaa.

Tyhjien liiketilojen somistus ikkunakuosein. Ankeiden alikulkujen somistaminen valoin ja kuosein. Kuosi-selfiepiste torille matkailijoita varten. Valokuoseja seiniin ja katuihin. Jouluvalot kuosiin. Jäätelökiskat. Roskapöntöt. Leikkipuistot. Puistonpenkit. Bussit. Harja-autot. Bussiaseman asfalttiin kuviot. Viljasiiloon muraali. Sillanalukset. Yritysten sisustukset. Lukuisat pientuotteet. #ForssaKuosienKaupunki ja instagram-julkisuus.

Kuviskoululaiset uudistavat Säästöpankinkadun lähes tyhjää liiketaloa. Kuva Tero Annanolli.

Kuosit olivat keskustelun lähtökohta, mutta vielä enemmän puhuttiin kaupungin yleiskuvasta. Puhuttiin kauniiden paikkojen kauneudesta ja siitä, millä tavoin rauhattomina tai pelottavina pidettyjä paikkoja kaupungissa voitaisiin parantaa. Miten luoda omaksi koettavia ympäristöjä hengailevalle nuorisolle tai pussikaljaporukoille ja samalla turvata se, että yksinään asioivat muut ihmiset eivät kokisi turvattomuutta sakkeja ohittaessaan.

 

Merja Isotalo esittelee ryhmänsä tori-ideoita Tero Annanollille. Kuva Kati Kivimäki.

Lempi- ja inhokkipaikkojen merkitsemisen jälkeen kartta paljasti, että mieluisia olivat puistot ja historialliset alueet, kun taas tyhjenneet 1970-luvun betoniset liiketilat olivat epämieluisia. Linja-autoasemaa - Forssan porttia - jotkut pitivät kauniina, toiset rumana. Selvää on, että sille pitäisi tehdä jotain, sillä nykyasussaan se ei ole kutsuva, vaikka onkin pari vuotta sitten hienosti kunnostettu. Tuotaisiinko sinne 1950-lukua (rakennettu v. 1957) vahvasti esille ikkunateippauksiin, liikkeiden yhtenäistetetyn mainosgrafiikan avulla ja sisälle näyttelynä? Vai olisiko siellä kulttuurikioski, matkailuinfon ja lippupalvelun yhdistelmä? Vaiko nuorisolle tiloja?

Valaistuksen merkitys tuli esiin monessa ryhmässä. Kahdessa porukassa mietittiin, että mitä jos palkattaisiin taitava valosuunnittelija suunnittelemaan Forssaan kuosikas valaistuskokonaisuus jouluvaloineen ja sitä lähdettäisiin vähitellen toteuttamaan?

Tärkeänä huomiona tuli se, että toteutukselle pitää luoda pitkäntähtäimen suunnitelma ja sitä vähitellen toteuttaa. Kaiken ei tule ole oltava valmiina heti. Yhden mielipide painotti sitä, että on ajateltava isosti: esimerkkinä nyt vaikka piskuinen Mänttä, josta kukaan ei tietäisi ilman Kuvataideviikkoja ja Serlachiuksen taidemuseota. Vaikka Mäntän apuna on upporikas Serlachiuksen säätiö, niin kaikessa ei aina ole kyse rahasta.

Näin juuri. Jotta Kuosien kaupunki oikeasti lähtisi toteutumaan, on meidän sitouduttava vuosien työhön ja yhteiseen tavoitteeseen. Kun jotain rakennetaan, uudistetaan tai hankitaan, muistetaan kuosit ja niiden tarina Forssasta. Monessa paikassa kauniisti kuositettu pinta syntyy lähes samalla rahalla kuin tyhjä pinta, ja samalla se antaa tilaan oman tarinansa. Ratkaisut ovat kestäviä kun ne tehdään tarpeeseen taidolla suunnitellusti eikä päälleliimattuna. Tai jos on tarve liimata päälle, niin tehdään se tyylillä.

 

Ella Kautto kuuntelee herkällä korvalla Antti Niemen ryhmän ideoita alikulkuihin. Kuva Kati Kivimäki.

Työpajojen anti oli todella suuri. Kiitos Ellalle ja Terolle! Oli kiva saada osallistua etevästi ohjattuun työpajaan ja nähdä, miten museon sisällöt voivat elää nykyhetkessä. Ehkäpä vuosia sitten lausuttu visio “Historiassa on Forssan tulevaisuus” voi todella lähteä toteutumaan.

Ennen kuin ensimmäinenkään kuosi näkyy kaupungilla puserrumme irti pullonkaulasta. Kuoseja on satojatuhansia, ellei miljoonia. Mitkä valita, kuvata, antaa graafikon työstettäväksi ja siitä eteenpäin tarvitsijoille? Tämä pulma on nyt työlistan kärjessä.

 

Ella ja Tero Aini Vaarin kuosiluonnoksen ääressä. Kuva Jaana Lindfors.

Vielä ehdit osallistua Kuosien kaupungin suunnitteluun, sillä sähköinen kysely Forssan hyvistä ja huonoista paikoista on auki pääsiäisen yli eli 6.4. saakka osoitteessa: https://app.maptionnaire.com/fi/4041

Hyvää pääsiäistä!

Mullankaivajat Yhtiönpuiston arkeologista historiaa tutkimassa

April 8, 2018, 2:19 am

≫ Next: Mullankaivajat luokkahuoneessa

≪ Previous: Kuosien kaupunki selvitti: Historialliset ympäristöt ja puistot ❤, puolityhjät 1970-luvun kauppakiinteistöt 👎

$

0

0

On tullut aika tempaista teidät mukaan Mullankaivajien Yhtiönpuiston arkeologiseen tutkimukseen! Yhtiönpuisto on tärkeä osa seutukunnan historiaa. Forssa on yksi Suomen varhaisimmista teollisuusyhdyskunnista ja puiston poluilla ovat kulkeneet A. W. Wahren ja Pumpulienkelit. Oletko koskaan puistossa kävellessäsi miettinyt, miten puisto on muuttunut ajassa? Kenen jalanjäljillä kuljet?





Yhtiönpuiston yhteydessä oli myös puutarha. Avomaalla ja kasvihuoneissa kasvatettiin hyöty- ja koristekasveja niin forssalaisille kuin ulkopuolisillekin. Kuva: Forssan museo

Ennen teollisuutta Yhtiönpuiston alueella viljeltiin maata. Forssan Kehräämön perustamisen yhteydessä puisto sai alkunsa 1850-luvulla ja puistoa lähdettiin kehittämään esteettiseksi iloksi ja hyödyksi, jota se nykyäänkin on. 1800 -luvulla Yhtiönpuistoon tehtiin kasvihuoneita ja höyty- ja kauppapuutarha. Alueella sijaitsi G. Th. Chiewitzin suunnittelema tehtaan pääkonttori (1851), Forssan Klubi (1855), tehtaanlääkärin talo (1856) ja tehtaankoulu (1861-1862). Yli sadan vuoden aikana puisto on muuttunut: hyötypuutarha ei enää ole, tehtaankoulun ja Wahrenin patsaan sijaintia on siirretty ja osa rakennuksista on palanut, jopa puiston polkuverkosto on muuttunut ajassa.

Heikan koulun 5.luokan oppilaiden kanssa lähdetään keväällä 2018 selvittämään arkeologisin menetelmin: millainen Yhtiönpuisto oli 1800 -luvulla, miten polut puistossa kiersivät, mihin keilarata sijoittui? Kysymyksiä ilman vastauksia on lukuisia.


Hankkeen aluksi koululaiset saavat perehtyä siihen, mitä arkeologia on. Lukuvuoden päätteeksi teemme oikean arkeologisen kaivauksen Yhtiönpuistossa. Yhteistyökoulu valittiin hankkeeseen avoimen haun kautta. Hankkeen etenemisestä voi lukea täältä blogista. Järjestämme myös avoimia tilaisuuksia yleisölle - seuraa museon tiedotusta!

Teksti: Minna Lehtola

Forssan Kehräämöalueen ja Yhtiönpuiston käsittävä kartta vuodelta 1871. Kuva: Elinkeinoelämän Keskusarkisto

Mullankaivajat on Suomen Kulttuurirahaston apuraha arkeologian työryhmille tai alan rekisteröidyille yhteisöille kuten museoille. Hankkeella tarjotaan koululaisille tilaisuus osallistua arkeologiseen tutkimukseen kotiseudullaan. Forssan museo kutsui Kulttuuriyhdistys Kuvio ry:n mukaan suunnittelemaan ja toteuttamaan hanketta Forssan Yhtiönpuistossa. Hankkeesta vastaa Forssan museon arkeologi HuK Tuuli Ravantti ja Kulttuuriyhdistys Kuvio ry:n arkeologi FM Minna Lehtola.

Lue lisää Kulttuurirahaston Mullankaivajat -hankkeesta täältä!

Mullankaivajat luokkahuoneessa

April 22, 2018, 2:56 am

≫ Next: Saammeko luvan astua Rapolan Linnavuorelle?

≪ Previous: Mullankaivajat Yhtiönpuiston arkeologista historiaa tutkimassa

$

0

0

Keskiviikkona 18.4.2018 vierailimme ensimmäistä kertaa Heikan koululla Mullankaivajat –hankkeen pilottiluokassa. Tapaamisen tavoitteena oli konkretisoida arkeologiaa koululaisille ja haastaa heitä miettimään, mitä arkeologia on.

Aloitustehtävässä koululaiset saivat määritellä sijaintinsa luokassa. Kävimme läpi ilmansuuntia ja niiden käyttöä arkeologiassa. Ryhmät saivat nimensä ilmansuuntien mukaan. Kuvaaja: Minna Lehtola

Ennen työpajan alkua koulussa pidettiin yhteinen päivänavaus, jossa käytiin läpi mobiililaitteiden käyttöä kouluaikana ja asiallista käyttäytymistä sosiaalisessa mediassa. Tämä oli hyvä aloitus myös tukemaan Mullankaivajien työskentelyä, jonka yhtenä välineenä on tämä blogi! Kävimmekin aivan alussa oppilaiden kanssa läpi: miksi meillä ohjaajilla on mobiililaite mukana. Selväksi tehtiin myös pelisäännöt kuvien julkaisun suhteen ja oppilaat saivat sanoa, mikäli eivät halunneet kuvaansa julkaistavaksi blogissa. Mullankaivajat -luokka pääsee myöhemmin myös itse bloggaamaan. Ensin kuitenkin käydään läpi arkeologian perusteita.

Työvälineenä tehtävissä käytettiin myös tabletteja. Kuvaaja: Minna Lehtola

Arkeologia on menneisyyden tutkimista. Se sisältää paljon tiedon etsimistä erilaisista lähteistä. Keskiviikkoisessa työpajassa oppilaille oli suunniteltu 8 erilaista tehtävää, jotka oli piilotettu luokkatilaan. Ensimmäinen tehtävä oli löytää ne. Tehtävissä oli kysymyksiä vihjeineen: mitä arkeologia on, mitä se tutkii, mitkä ovat sen lähteitä, mitä kivakaudella syötiin, mitä meistä jää jälkeen tulevaisuuteen, esineiden tunnistamista. Pohdimme yhdessä myös arkeologiaa yleensä sekä tulevia kenttätöitä Forssassa.

Kuvat ja kirjat olivat avuksi tehtävien ratkaisemisessa. Kuvaaja: Minna Lehtola

Olimme iloisia siitä, kuinka hyvin koululaiset lähtivät mukaan tehtäviin. Hauskaa oli kuulla myös kommentti ”kiva” palautteen joukosta. Sana ”epistä” lensi myös ilmaan, sillä arkeologisten löytöjen tunnistusrastille ehti muodostua ruuhkaa jonoksi asti. Töitä tehtiin hyvällä energialla ja odotamme jo seuraavaa viikkoa. Seuraavaksi tutkitaan vanhoja karttoja ja valokuvia.


Mullankaivajat
-Minna Lehtola

Saammeko luvan astua Rapolan Linnavuorelle?

May 24, 2018, 11:37 pm

≫ Next: Kuvataiteilija Liisa Lehtimäki maalaa Forssaa kuosiin

≪ Previous: Mullankaivajat luokkahuoneessa

$

0

0

Keväisenä perjantaina Mullankaivajat hyppäsi linja-autoon Heikan koululta. Kello oli 8.30 aamulla. Suuntasimme tutustumaan Rapolan linnavuoreen ja Päivääniemen kalmistoon. Päivän aikana koululaisillemme tulisi selviämään, millaisina arkeologiset kohteet näyttäytyvät luonnossa. Tunnistaisitko sinä muinaisjäännöksen metsässä?

Suomessa tunnetaan noin 100 muinaislinnaa ja Rapolan linna on yksi niistä. Rapolan linna on osa muinaista linnaketjua. Muinaislinnat ovat yleensä vaikeakulkuisia paikkoja suurine korkeuseroineen, mutta reippaana paikallisen oppaan johdattamana saavuimme linnan porteille ja pyysimme lupaa astua sisään. Hiljaisuus vallitsi. Kieltävää vastausta ei kuulunut, joten astuimme sisään ja aloitimme matkan muinaislinnan tarinaan.

Rapolan muinaislinnaa ovat ympäröineet hirrestä valmistetut vallit, joihin tutustumiseta alkoi matkamme linnavuorelle oppaan johdolla. Kuva: Minna Lehtola

Rapolan linna on ollut käytössä n. 700-1100 jKr. Se on ollut pakolinna, jonne on tultu turvaan vaaran uhatessa. Se on ollut myös käräjä- ja kauppapaikka. Nykyisin monipuolinen ja runsaspuinen luonnonympäristö on linnan käytön aikana ollut täysin puutonta. Puuttomuus on helpottanut paikan puolustamista vihollisia vastaan. Talvella jyrkille rinteille on kaadettu vettä, joka on jäätynyt liukkaiksi jäävalleiksi. Muinaislinnoja on kutsuttu myös jäälinnoiksi.

Harjun näköalapaikan turistiposeeraus. Kuva: Kaisla Haarlo

Vietimme Rapolan linnavuorella tutustuen mielenkiintoisen puolitoistatuntisen. Oppaan tarinat uunimaisista tulisijoista, "hautaroista" eli mahdollisista asumusten jäänteistä, kalmistoista, sudenkuopista ja Harmaasta Rouvasta sekä uhrikivistä pitivät Heikan koulun 5. luokkalaisten kiinnostuksen yllä.

Oppaamme varoitti, että linnavuoren alueella asustaa paljon kyykäärmeitä. Bongasimme yhden opastuksen päätteeksi. Kuva: Kaisla Haarlo

Rapolan linnavuori on lain suojaama, eikä alueella saa leiriytyä, mutta se on tosiaankin kiehtova tutustumiskohde ja avoinna kaikille. Matkalla pois linnavuorelta kaadoimme vielä uhrikiveen vesiuhrimme. Kiitokset oppaalle ja suunta kohti Päivääniemen kalmistoaluetta!

Kuppikiven rekonstruktio, johon ryhmämme uhrasi vettä helteisenä kevätpäivänä. Kuva: Kaisla Haarlo

Päivääniemen kalmisto on Suomen suurimpia ja tunnetuimpia kalmistoalueita. Se sijaitsee Lempäälässä n. 20 minuutin ajomatkan päässä Rapolan linnavuorelta. Alue ajoittuu vuosiin 300-1000 jKr ja sieltä on löydetty monipuolista hautaesineistöä, mm. kuninkaanhaudaksi kutsutusta hautaröykkiöstä löytynyt komea miekka. Kiviröykkiöhaudat ovat muodoltaan pyöreitä, soikeita tai neliskulmaisia. Osaan niistä on todennäköisimmin haudattu useita henkilöitä.

Röykkiöhauta Päivääniemen kalmistoalueella. Kuva: Kaisla Haarlo

Päiväretki arkeologisille kohteille näytti oppilaille, mitä kaikkea luonnossa esiintyvien "kivikasojen ja kuoppien" taakse kätkeytyy. Kasa kiviä voi kertoa menneisyydestämme enemmän kuin usein arvaisimmekaan. Heikan koulun 5. luokkalaisten on nyt luonnossa kulkiessaan helpompi pitää silmät avoinna muinaisuuden mahdollisuuksille. Ei muuta kuin innolla odottamaan omia kenttätöitämme Forssan Yhtiönpuistossa.


Minna Lehtola
Mullankaivajat

Kuvataiteilija Liisa Lehtimäki maalaa Forssaa kuosiin

June 29, 2018, 2:21 am

≫ Next: Froteekukat sähkökaapissa, mariannekarkit vessanseinässä

≪ Previous: Saammeko luvan astua Rapolan Linnavuorelle?

$

0

0

Kankaanpään taidekoulusta kuvataiteilijaksi valmistunut Liisa Lehtimäki on aloittanut Forssassa kesätaiteilijana. Kuosien kaupungin toimeksianto on: laita kaupunkia kuosiin yksin tai yhdessä muiden kanssa. Aikaa on heinäkuu.

Liisa Lehtimäki suunnittelee katumaalausta museon päätyyn. Kuva Kati Kivimäki.

Liisa, mitä aiot tehdä?

Tulen maalaamaan sähkökaappeja kaupungilla ja ohjaamaan työpajoja Kehräämön torstai-iltojen ehtootorien yhteydessä. Aloitamme ensi torstaina 5.7. katumaalauspajalla, jossa museon vierustan jalkakäytävään maalataan iso violetti-puna-valkoinen kukka-aihe. Se sopii alueen väreihin ja piristää yleisilmettä.

Mitä pidät tällaisesta kesätyöstä?

Olen innostunut! Sain toteutukseen vapaat kädet, saan valita kohteisiin kuosit ja värit, ja suunnitella työpajat vapaasti. Voin näin omalta osaltani vaikuttaa kaupungin värikkyyteen.

Miten olet valinnut kuoseja?

Forssan museon verkkosivuilta löytyvässä Kuoseja kaikille–tietokannassa on yli 300 erilaista kuosia. Olen sieltä valinnut ehtootorien teemoihin sopivia aiheita edelleen työstettäväksi. Lisäksi museolla on paljon kangasnäytteitä, joista valita. Sähkökaappien suunnittelu on vielä kesken, mutta niitä aion lähestyä värien kautta.

Liisan voi tavata työssään tulevalla viikolla:

- Heinämessuilla 30.6. ja 1.7. n. klo 13-15 Finlaysonin tehtaanmyymälässä 

- 3.-6.7. ti, ke ja pe Kartanonkadun sähkökaappien luona

- torstain 5.7. ehtootorilla klo 17-19 Kehräämön katumaalaukseen saa myös yleisö osallistua Liisan ohjauksessa.

- työpajoihin voi osallistua myös 12.7., 19.7. ja 26.7. ehtootoreilla. Jokaisella pajalla on oma teemansa ehtootorien mukaan: lasten karnevaalit, liikunnallisia leikkejä, retro. 

Liisa Lehtimäen omien veistosten näyttely Awaken avautuu museon Aulagalleriassa 10.7.2018

Onko Sinulla mielessä jokin sähkökaappi tai vastaava kohde, joka kaipaisi uutta kuosia? Tai haluaisitko tilata työ/kaveriporukallesi Liisan ohjaaman kuosityöpajan?

Ota yhteyttä:

Kati Kivimäki p. 03-4141 5837 tai sähköpostilla

Froteekukat sähkökaapissa, mariannekarkit vessanseinässä

July 27, 2018, 3:40 am

≫ Next: Ministeri työharjoittelussa

≪ Previous: Kuvataiteilija Liisa Lehtimäki maalaa Forssaa kuosiin

$

0

0

Kuosit kaduille! 

Se oli keskeinen toive, kun tiedustelimme viime talvena teiltä, hyvät tekstiiliperinnöstä kiinnostuneet, ajatuksia liittyen tekstiiliarkiston ja teollisen painokankaan kokoelman tulevaisuuteen. 

Keväällä kokoonnuimme Tero Annanollin ja Ella Kauton vetämiin työpajoihin, joiden pohjalta taiteilijat valmistivat konseptisuunnitelman Kuosien kaupunki. Museossa linjattiin rohkeasti, että jo kesällä 2018 olisi saatava kuoseja katukuvaan - lähtölaukauksena tulevalle. 

Kartanonkadun sähkökaappeja koristaa 70-luvun froteepalasta innoituksensa saanut työ. Liisa Lehtimäki, 2018.

Nyt eletään heinäkuun loppupuolta ja on aika pienelle retrospektiolle. Kiitos Wahren-keskuksen kesätaiteilija Liisa Lehtimäen ja kaupungin eri toimialojen, kuoseja on kaupungilla eri muodoissaan istutuksista maalattuihin sähkökaappeihin. On kiittäminen myös Louneaa, Teliaa ja Catellaa jouhevasta yhteistyöstä ja mahdollisuuksista. Piipputerassi lähti ensimmäisenä matkaan kuositoteutuksella terassin aitaan, mahtava juttu! 

Eikä tässä vielä kaikki. Vielä on kesää jäljellä-  niin kuin voimme helteestäkin huomata. Museorakennusta kannattaa seurailla syyskesällä, uutta on tiedossa sinnekin, ja vuoden edetessä jotain muutakin.

Forssan museon uudenuutukaiset kynnysmatot odottavat vierailijoita. Alkuperäinen Aini Vaarin kuosi vuodelta 1968 myös esillä museolla!

Retrokuoseja ja niistä kumpuavia somistuksia ja taideteoksia löytyy Forssan linja-autoasemalta (laiturinpuoleiset ikkunat ja entinen Texvex, ikkunanäyttely), Torikatu 4:n ikkunoista, torin yleisen wc:n seinästä, katumaalauksesta Forssan museon päädystä, museon ovimatoista, Kehräämön piippuaukion kahvilan kaiteesta. Matkaa voi, vaikkapa virvokkeiden nauttimisen jälkeen, jatkaa Kehräämön kukkaistutuksia ihaillemaan ja siitä Kartanonkadunja Kalliomäen sähkökaappeja tarkastelemaan! 

Mikäli tutkimusmatkan päätteeksi koet vieroitusoireita kuoseista, voit aina hankkia tekstiiliperintöä omaksesi Forssan museon kaupasta julisteen, mikroliinan tai tilkkunipun muodossa! 

Kuosikasta, värikästä kesänjatkoa! Pysykäähän viileinä!

Liisa Lehtimäen asfalttimaalaus museon päädyssä on saanut innoituksensa Aini Vaarin Top Frotesta.

Vasemmalla Kalliomäen sähkökaappi, oikealla torinkulman wc. Innoituksena on toiminut mm. Katri Mattilan kuosi. Liisa Lehtimäki, 2018.

Takana ja edessä hyvä terassikesä! Aidan kuosi on fragmentti kappalepainetusta essukankaasta, tekijä tuntematon

Yksityiskohta edellisestä. Kahvikuppikuosi on vuodelta 1961.

Wahrenin rintakuvan ympärysistutus on innoittunut vuosisadan vaihteen pallokuosisesta kretongista.

Teksti: Kristiina Huttunen

Kuvat: Kati Kivimäki, Liisa Lehtimäki, Kristiina Huttunen, Forssan museo

Kuosit: Forssan museon teollisen tekstiilin kokoelma

---

Ministeri työharjoittelussa

August 27, 2018, 5:41 am

≫ Next: 10 000 kg - aika painavaa, eikö?

≪ Previous: Froteekukat sähkökaapissa, mariannekarkit vessanseinässä

$

0

0

Kutsu poliitikko museoon–teemaviikko alkoi Forssassa maanantaiaamuna klo 9 opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen vierailulla. Forssalainen ministeri on toki tuttu kasvo museolla jo ennestään, mutta tällä kertaa vierailu olikin tiivis työharjoittelutuokio.  Työrupeaman aikana Grahn-Laasonen osallistui tekstiilinäytteiden lajitteluun yhdessä museon vapaaehtoisten Irmeli Vaittisen, Maija Uusitalon ja Reika Vesalan kanssa sekä tallensi museon avoimeen kokoelmatietokantaan yhden näytteen. 

Ministeri Sanni Grahn-Laasonen, Irmeli Vaittinen (selin), Maija Uusitalo, amanuenssi Asta Louhelo ja Reika Vesala.

Forssan erityisaarre on museolle tallennettu laaja tekstiilikokoelma, joka sisältää näytteet kaikesta Forssassa painetusta kankaasta. Kankaanpainaminen alkoi vuonna 1861 ja päättyi 2009, joten näytteitä riittää. Museon käsilläoleva urakka on saada riippunäytteet aikajärjestykseen, tunnistaa niiden suunnittelijat, sekä erotella museokokoelmina säilytettävistä pois kakkos- tai kolmoskappaleet.

Ministerin ja apulaisten pöydälle selviteltäväksi oli kipattu keko riippunäytteitä 1960-1990-luvuilta. Tehtävänä oli lajitella ne riippunäytteen pahvikantojen mukaan. Kankaita on kiinnitetty eri vuosina erinäköisiin pahvikantoihin ja niiden mukaan tapahtuva lajittelu jakaa kankaita summittaiseen aikajärjestykseen, josta käsittelyä on helpompi tarkentaa eteenpäin. Kankaiden lajittelu ja vertailu on hauskaa yhteistä puuhaa, jossa menneet vuosikymmenet tulvahtavat pyytämättä mieleen, ja kielenkantimet ovat keveät.

Kristiina Huttunen ohjeistaa.

”Tällaisessa tuulipuvussa lenkkeiltiin varmaan Forssassakin” sanoi Grahn-Laasonen osuessaan Finlayson Nonstoppers -laadun riemunkirjavaan ulkoilukangasnäytteeseen 1990-luvun alusta. Seuraavaksi hän löysi saman aikakauden hillitymmän maalauksellisen näytteen: ”Onpa tässä hienot värit”. 

Tekstiiliteollisuuden ympäristövaikutuksista puhutaan nykyään paljon, ja yhteen tapaukseen osuttiin myös Tyykin työpöydällä. Selviteltävästä pinosta löytyi 1970-80-lukujen vaihteessa valmistettua unelmankevyttä polyesteristä Sheer-laadun vaatetuskangasta. Kankaan kevyt ilmavuus saatiin aikaan prosessissa, jossa kuituja ohennettiin kemiallisella käsittelyllä. Jäämät laskettiin ajan tavan mukaan vesistöön. Sheerin valmistus lopetettiin, kun vihdoin huomattiin aine niin vahvaksi ympäristömyrkyksi, että tehtaan päästöt ylittivät kyseisen käsittelyn takia sallitut arvot reilusti.

”Kangasnäytteisiin sisältyy värien ja tuntuman kautta tärkeitä henkilökohtaisia muistoja. Olen monia näistä kuoseista nähnyt äitini ompelupöydällä.” Ministerin äiti on Forssassa tunnettu käsityöläinen, jonka kierrätyskankaista valmistamat tyylikkäät kesämekot ovat paikallinen muoti-ilmiö.

Kuosinäyte digitoituu.

Työtuokio herutti toisenkin lapsuusmuiston. Pinosta löytyi 1970 -luvun samettinäyte, josta valmistamansa mekon Maija - yksi vapaaehtoisista - oli lahjoittanut museolle. Maija kertoi, että hän olisi halunnut pirteän sinisen kankaan, mutta äiti oli valinnut hillityn beigen. Sisko oli ommellut itselleen mekon samanlaisesta sametista, mutta on helppo tunnistaa, kumpi on kumman. Toinen siskoksista ei päätellyt langanpäitä, toinen taas päätteli.

Ministeri Sanni Grahn-Laasonen, miksi museot ovat tärkeitä?

”On tärkeätä, että nuorille ihmisille kasvaa juuret. Niiden kasvattamisessa ja vahvistamisessa museoilla on tärkeä tehtävä. Kasvatustyö pitää aloittaa jo pienenä.”

Millaisia terveisiä lähetät museoille?

”Museoilla on merkittävä rooli myös kaupunkien maineen rakentajina. Forssalle on ollut arvokasta se, että museomme sai muutama vuosi sitten Vuoden museo –palkinnon, ja osallistui vielä sen jälkeen eurooppalaiseen museokilpailuun. Tällaisilla saavutuksilla ja viestinnällä on museoiden menestykselle suuri merkitys.”

Kiitos vierailusta, ministeri Sanni. Ja tervetuloa uudelleen talkoisiin riippunäytteiden pariin!

10 000 kg - aika painavaa, eikö?

October 5, 2018, 5:07 am

≫ Next: Jouluna 2018 Forssa pukeutuu kretonkiin

≪ Previous: Ministeri työharjoittelussa

$

0

0

Tekstiilimuseon logistiikkaa Piippuaukiolla.

Vuosi sitten bloggasin pitkään suljettuna olleen tekstiilimuseon pattitilanteesta. Että kuinka tilat ovat epäkäytännölliset, olemme jumissa kokoelmiemme kanssa ja museo on ollut suljettuna jo vuosikausia. Sen jälkeen on tapahtunut paljon – ja ei mitään. Kulissien takana on kyselty, laskeskeltu, täsmennetty ja suunniteltu. Ja vihdoinkin. Syyskuussa Kehräämön Piippuaukiolla ja Patosillalla on voinut nähdä yskiviä ja pölyisiä museohenkilöitä toimeliaina. Käsissään milloin pakkoja, rullia tai pahvilaatikoita.  Mitä oikein tapahtuu?

Tekstiilimuseo Tyyki on lähdössä vanhasta Valimorakennuksesta Kehräämön laidalla. Joulukuun loppuun mennessä olisi oltava pois jaloista. Olemme kuulleet huhuja, että tilasta olisi kiinnostunut joku mainostoimisto. Se sopii museolle, sillä muutostahan tässä on haettu. Ja mikä olisikaan parempi Kehräämön piristäjä kuin elinvoimainen mediayritys!



Näinköhän ne koneet sijoittuisivat Vaunutalliin..



Ennen sitä, käsillä on monta puuhaa. 500 hyllymetriä tekstiiliarkistoa pitää lajitella, pakata ja siirtää väliaikaiseen säilytystilaan. Valimon viiden suuren koneen on ajateltu sijoittuvan entiseen Vaunutalliin eli tilaan, jossa tekstiiliarkisto on ollut vuodesta 1997, mutta jossa sata vuotta sitten asui Sähköpässi. Koneet kestävät krouveja olosuhteita paremmin kuin kankaat. Vaunutallista tulisi vierailuvarasto, jossa voi tutustua tekstiilintuotannon konepuoleen.

Tekstiiliarkiston eli teollisen tekstiilin kokoelman kodiksi on lupailtu Lankavärjäämön myymälätilaa, josta Käsityökeskus Sigrid muutti pois. Sinne Kuosikeskuksemme eli yleisölle avoin palveluarkisto hyvällä suunnittelulla nippanappa mahtuisikin. Suunnittelija aloittaa työnsä näinä viikkoina, ja loppuvuodesta saamme tietää muutostöiden todellisen kustannusarvion. Viime keväänä vielä oli ilmassa ajatus Kuosikeskuksen sijoittumisesta Isonkehräämön kolmanteen kerrokseen Hamkin tiloihin, mutta suunnitelmat päivittyivät kun Sigrid päätti muuttaa muualle.

Vuosi 2019 tulee olemaan varainhankinnan ja järjestelyjen vuosi. Sigridin tilaa käytetään tekstiiliarkiston riippunäytekokoelman järjestämiseen ja arkistokelpoiseen pakkaamiseen ja muihin kuositalkoisiin. Saammeko sen sitten sisustettua suunnitelmien mukaiseksi Kuosikeskukseksi, on rahoituskysymys. Olen luvannut, että museo raapii kokoon 60 % tarvittavasta noin 200 000-250 000 euron rahoituksesta <nielaisu>,jotta kaupungin ei tarvitsisi niukkenevista verovaroista investoida kovin paljon tähän kohteeseen. Johtoportaikossa tunnelmat ovat jo vähän kireät ja vastahakoiset museon hankkeita kohtaan. Eipä silti, onhan kaupungin taloudellinen tilanne katastrofaalinen. Puolentoista miljoonan säästötavoite on kova jo ennestään niukasti elävälle Tyykikylälle. Uskomme silti lujasti, että Kuosikeskus olisi hyvää tekevä elinvoimakohde, eikä edes kovin kallis investointi.


Tiesitkö muuten, että Forssan museon ylläpito maksaa kaupungille vuodessa saman verran kuin yhden lyseon opettajan vuosipalkka sivukuluineen? Museo palvelee vuosittain neljän henkilön voimin noin 10 000 kävijää, 70 000 verkkokäyttäjää ja 140 tiedonhakijaa.


Raha-asiat ovat kiperiä, mutta liidämme toiveiden siivin ensi vuoteen. Sitä ennen siirrämme 10 000 kg tekstiiliarkistoa ja toisen mokoman koneita paikoista toiseen. Tekstiiliarkiston siirtoon olemme saaneet avuksi FAI:n logistiikan opiskelijat, mutta koneiden siirtäminen on vielä suunnittelematta.

Apu olisi muuten tervetullutta: ensimmäinen rasti on koneiden siirron suunnittelu ja toteutus joulukuussa. Toinen rasti on riippunäytteiden lajittelu alkuvuonna.  Kolmas ja vaikein rasti on rahoituksen kerääminen. Monenlaista suunnitelmaa on jo vireillä, mutta toteuttaminen onnistuu vain, jos saamme asian taakse jämäkän iskuryhmän.

Kiinnostaako sinua painokankaan tai vanhojen koneiden säilyttämisen tukeminen eli Kuosikeskuksen jaloilleen saattaminen?  Haluatko lisätietoja asiasta? Ota yhteyttä ja poikkea: Kati Kivimäki, p. 040-1816263.



Tekstiiliarkiston pinkit laput= Sigridiin ja siniset=välivarastoon.



Jouluna 2018 Forssa pukeutuu kretonkiin

November 27, 2018, 5:15 am

≫ Next: Tekstiilimuseosta Kuosikeskukseksi

≪ Previous: 10 000 kg - aika painavaa, eikö?

$

0

0

Forssan uudet jouluvalot syttyvät ensimmäisen kerran tämän viikon lauantaina, 1.joulukuuta, kello 15.30. Jouluvalojen malli on tavanomaisesta poikkeava, sillä niiden aiheet on löydetty forssalaisesta teollisen tekstiilin historiasta, vuosilta 1909 ja 1910.

Flanelettia vuodelta 1909 Forssa-yhtiön mallikirjasta. Teollisen tekstiilin kokoelma, Forssan museo,

Kuinka kuosit oikein päätyivät jouluvalojen aiheiksi?

Keväällä 2018 Forssan museossa pääteltiin Tyykistä tulevaisuuteen-hanketta, jossa kaiken muun lomassa testattiin oman yhteisön tahtotilaa forssalaisen painokangasperinnön säilyttämiseen. Osa toimintaa oli taiteilija Tero Annanollin ja ympäristöarkkitehti Ella Kauton Kuoseja kaupungille - konsepti työpajoineen. Myös yleisöltä oli tullut painavia äänenpainoja pitkin vuotta: kuosit pitää saada arkistosta kadulle!

Samaan aikaan Forssan kaupungin tekninen toimi totesi, että katulamppuihin kiinnitetyt jouluvalot olivat tulleet tiensä päähän. Millaiset olisivat uudet jouluvalot? Kauton ja Annanollin työpajojen osallistujien kesken syntyi idea kuositetuista jouluvaloista.

Tekninen toimi pyysi museolta ehdotuksia jouluvaloaiheiksi. Jouluvalotoimikunta tutustui museon ehdotuksiin ja päätyi suosittelemaan kahta kuosiaihetta, helminauha-aiheista flanelettia ja kretongille painettua tähtikuviota. 

Tähtikretonki vuoden 1910 Forssa-yhtiön mallikirjasta. Teollisen tekstiilin kokoelma, Forssan museo.

Lopputulemana Forssan uudet jouluvalot  ovat maailman ensimmäiset jouluvalot, joiden kuvioaiheet tulevat suomalaisen painokankaan historiasta!  

Jouluvaloaiheita on kaksi. Toinen kuvioaihe on peräisin punapohjaisesta flaneletista vuodelta 1909. Forssa-yhtiön flanellit olivat vuosisadan alussa yksi puuvillatehtaan vientituotteista, joita tilasi muun muassa Venäjän armeija. Ihotuntumaltaan pehmeää flanelettia käytettiin niin alus- kuin päällysvaatteisiinkin. Jouluvaloihin on päätynyt kankaan suurin koristeaihe, kierteinen helminauhakuvio. 

Toinen katuja koristava jouluvaloaihe on peräisin vuoden 1910 kretonkitilkusta. Tuohon aikaan Euroopan vallitseva tyylisuunta oli jugend, ja tyyli levisi myös Forssan kankaisiin. Kuvio ostettiin luultavasti valmiina kuparirullana  Euroopasta, mutta yhtiön molettimestarit lisäilivät valmiskuvioihin omia yksityiskohtiaan. Kun kuosi lisäyksineen oli valmis, kuparirulla asennettiin telapainokoneeseen. Koneen hammasrattaat kolahtelivat toisiaan vasten, kun ohut kretonkikangas kulki painotelojen välissä. Kun kangas oli painettu, höyrytetty, kuivattu, viimeistelty, leikattu ja pyöritelty pakoiksi se matkasi jälleenmyyjille. Ohut kretonki oli käypää yleiskangasta moneen eri tarkoitukseen. 

Jouluvalot syttyvät Hämeentielle, Sibeliuksenkadulle, Kartanonkadulle ja Koskisillalle 1.12 klo 15.30 osana Forssan joulunavausta. Avaussanat lausuu Forssan torilla museonjohtaja Kati Kivimäki. Kynnelle kykenevät, tulkaa paikalle! 

Alkuperäisiin kuoseihin voit tutustua Forssan museon perusnäyttelyssä 1.12 lähtien. Samana lauantaina museolla ja koko Kehräämöalueella vietetään sekä joulunavausta että perhelauantaita. Silloin Kehräämö on pullollaan monenlaista jouluista puuhaa ja askaretta! Kurkista ohjelmaan täältä!

Museo avoinna joulukuussa ti-pe 10-16, la 10-14, su 12-16, suljettu 6.12, 23.-26.12 ja 29.12. 

Tervetuloa! Kuosikasta joulunaikaa!

Teksti: Kristiina Huttunen
Kuvat: Teollisen tekstiilin kokoelma, Forssan museo

Tekstiilimuseosta Kuosikeskukseksi

March 15, 2019, 1:52 am

≫ Next: TET-harjoittelijan mietintöjä Forssan kauppalan vuoden 1925 asemakaavasuunnitelmasta

≪ Previous: Jouluna 2018 Forssa pukeutuu kretonkiin

$

0

0

Forssan museon arki näyttää tyyneltä, vaikka pinnan alla kuhisee. Syksystä 2017 lähtien on väännetty ja vaivattu Tekstiilimuseo Tyykin tulevaisuutta. Tyykistä tulevaisuuteen -hanke selvitti, miten toimintaa saataisiin tehostettua. Suurimmaksi pulmaksi osoittautuivat tilat. Tilaa oli paljon, mutta se oli epäkäytännöllistä.
Yhteensattumat avasivat uusia mahdollisuuksia. Käsityökeskus Sigrid muutti pois Kehräämöltä. Mainossatama ilmoitti olevansa kiinnostunut tekstiilimuseon miehittämästä Valimorakennuksesta. Alkoi mittailu, suunnittelu ja puntarointi. Lopputuloksena tekstiilinäytteet ja arkistotavara (yhteispaino noin 9 tonnia) jaettiin entisen käsityökeskuksen ja linja-autoaseman tiloihin ja tekstiiliteollisuuden koneet (yhteispaino noin 10 tonnia) siirrettiin Vaunutalliin. Toimintatilaa on museolla nyt 120 m2 aiempaa vähemmän, mutta pienessä ajassa ollaan saatu monta sumaa purettua.



Arkkitehtitoimiston luonnos Kuosikeskuksen pohjaratkaisusta.

Koneet ja tekstiilit vaativat erilaisia tiloja

Tekstiiliaineisto ja tekstiilin valmistuksen koneet erotettiin toisistaan, sillä ne vaativat erilaisia olosuhteita. Aiemmin koneet olivat näyttelytiloissa ja tekstiilit hämärän pölyisessä vaunutallissa. Nyt koneet on viety krouvimpaan tilaan ja tekstiilit siisteihin sisätiloihin. Forssan kokoelman erityispiirre on painokangasmallien eli kuosien runsaus. Kuosien käyttömahdollisuuksia tutkitaan ja niiden toivotaan olevan entistä näyttävämmin esillä tulevaisuudessa. Tekstiilimuseon muodonmuutos ulottuu kokoelman profiloimisesta, järjestämisestä ja tilaratkaisuista yhteisön toimintaan ja kaupunkitilan hyödyntämiseen. Muutoksessa haetaan myös keinoja kokoelman parempaan näkymiseen tekstiilimuotoilun alalla. Paljon toisiinsa limittyvää ja eri suuntiin kurkottavaa on pelissä.

Avainsanoja

Finlayson = suomalainen tekstiilibrändi, joka täyttää ensi vuonna 200 vuotta. Nimi tulee skotlantilaisesta James Finlaysonista, joka perusti yrityksensä Tampereelle vuonna 1820. Finlayson on museon tärkein yhteistyökumppani, ja hallussamme olevan kokoelman aktiivikäyttäjä, jolla on kokoelmaan myös immateriaalioikeuksia. Nykyinen Finlayson on eri, ja paljon pienempi yritys kuin se, joka työllisti parhaimmillaan 2500 forssalaista ja toimi Forssassa vuosina 1934-2009.
Forssa-yhtiö = ruotsalaisen Axel Wahrenin perustamat Forssan kehräämö (1847), kutomo (1851), lankavärjäämö (1853) ja viimeistämö (1857) yhdistyivät Forssa-yhtiöksi vuonna 1859. Tehtaiden ympärille kasvavaa tehdaskylää kutsuttiin myös Forssaksi. Kankaan painaminen aloitettiin Forssassa vuonna 1861, ensimmäisenä Suomessa. Kun Forssa-yhtiö fuusioitui Finlaysoniin vuonna 1934, Finlayson pääsi perinteikkään kangaspainon isännäksi.
Forssan ateljee = painokankaiden suunnitteluosasto, joka perustettiin Forssaan vuonna 1951. Sitä ennen painokangasmallit oli tuotu tai kopioitu ulkomailta.

PMK eli Puuvillatehtaitten Myyntikonttori Oy oli viiden puuvillatehtaan (Finlayson, Forssa, Porin Puuvilla, Tampereen Pellava ja Vaasan puuvilla) perustama  yhteinen markkinointiyhtiö, joka toimi vuosina 1932-1975. Kuva Kristiina Huttunen.

Konehuone = Vaunutalli, johon tekstiiliteollisuuden koneet on siirretty. Kesän 2019 aikana on tarkoitus järjestää ”Kierroksia konehuoneessa”, joiden aikana voi tutustua tekstiilinvalmistuksen tekniikkapuoleen. Tulevaisuudessa tila voisi toimia katseluvarastona.
Kuosi = painamalla, kutomalla tai muulla pintakäsittelyllä toteutettu tekstiilin koristekuvio; painokangasmalli; vaatteen muoto tai malli. Forssan kokoelman erityispiirre on painokangasmallien runsaus.
Kuosikeskus (työnimi) = suunnitelma painokangaskuoseihin erikoistuneesta museo-toimintatilasta, joka järjestäisi, säilyttäisi, esittelisi ja digitoisi Forssan teollisen tekstiilin kokoelmaa. Kuosikeskukseen voisi tulla vapaaehtoistöihin, työpajoihin, ryhmävierailulle tai tutustumaan tekstiilikokoelmaan yksinään: hakemaan tietoa, inspiraatiota tai seuraa. Kuosikeskus olisi tiiviissä yhteistyössä muotoilualan oppilaitoksiin ja yrityksiin. Kuosikeskus olisi siis uudelleensyntynyt ja toimintatavoiltaan uudistettu Tekstiilimuseo Tyyki. Toistaiseksi ”Kuosikeskus” on väliaikainen yhteisöllinen työtila eli kasa pahvilaatikoita täynnä tekstiiliä, joukko sekalaisia hyllyjä ja pöytiä ja niiden keskellä hääriviä ihmisiä.



Tältä "Kuosikeskuksen" tila näytti tammikuussa kun Kuositalkoot aloittivat. Noin 20 kuutiota kuosinäytteitä piilotteli vaihtelevassa järjestyksessä, sekalaisissa pahvilaatikoissa. Kuva Kristiina Huttunen.

Kuositalkoot = vapaaehtoistoiminta, jossa museon hallussa oleva järjestämätön tekstiiliaineisto ja kuosiluonnokset lajitellaan. Kuositalkoot alkoivat tammikuussa ja jatkuvat tämän vuoden ajan työvaiheisiin sopivalla aikataululla. Talkoisiin on tähän mennessä osallistunut 55 henkilöä ja työtunteja on karttunut noin 190.
Kuosien kaupunki = visio tekstiilikuvioiden elävöittämästä Forssasta, jossa kaupungin värikäs tekstiilihistoria olisi pelmahtanut arkistojen kätköistä raikkaaseen ulkoilmaan. Tulevaisuuden Kuosien kaupunki houkuttelisi matkailijoita ja ilahduttaisi asukkaita. Se kasvaisi vähitellen yhteisistä teoista ja päätöksistä. Ensimmäiset Kuosien kaupunki -ilmiöt ovat jo toteutuneet. Niitä ovat viime vuonna maalatut sähkökaapit, torin vessa, katumaalaus Kehräämöllä ja kuosiin istutettu kukkapenkki. Komein teko oli uudet kuosiin suunnitellut jouluvalot. Vuoden alussa Linja-autoaseman odotustilaan ilmaantui kuosisuunnittelijoista kertova ikkunanäyttely ja tulevalle kesälle on suunniteltu lisää kuosikukkapenkkejä, muraalimaalaus ja julistenäyttelyä.
Muutostyöt = tarpeellisia Kuosikeskuksen aikaansaamiseksi. Suunnitelmissa tekstiilikokoelma sijoitettaisiin tilatehokkaisiin siirtohyllyihin yleisön ja työskentelyn tilojen yhteyteen, niistä lasiseinin erotettuna. Kokoelmatilaan järjestettäisiin suositusten mukainen olosuhdeilmastointi. Muut tilat toteutettaisiin ilmaviksi ja helposti muunneltaviksi. Tilojen ulkoasu olisi katseenkestävä ja heijastaisi värikästä kuosikokoelmaa. Mikäli rahoitus saadaan järjestymään, muutostyöt tehtäisiin vuoden 2020 alussa ja kohde avattaisiin yleisölle vuonna 2020, osana Finlaysonin 200-vuotisjuhlaohjelmaa.
Tekstiiliteollisuuden kokoelma = forssalaisen tekstiiliteollisuuden koneita, työvälineitä, tuotenäytteitä ja dokumentteja sisältävä kokoelma, joka on karttunut Oy Finlayson Ab:n ja yksityisten lahjoituksista sekä tehtaalta pelastetusta aineistosta.
Teollisen tekstiilin kokoelma = Forssan kaupungin hoidossa oleva noin 500 hyllymetrin laajuinen tekstiilinäytekokoelma, joka sisältää Forssa-yhtiön, Finlayson-Forssan, Porin Puuvillan, PMK:n ja Finlayson Oy:n tuotenimillä valmistettuja kankaita. Kokoelma on Suomen kattavin teollisesti painetun kankaan kokoelma. Ollut museon hoidossa vuodesta 1996.
Tekstiilimuseo Tyyki = Forssan tekstiiliteollisuutta esittelevä museo, joka perustettiin entiseen Valimoon vuonna 1997 esittelemään tekstiiliteollisuuden kokoelman koneita ja tuotantoa. Aluksi nimi oli ”Forssan museo”, erotuksena Lounais-Hämeen museosta. Nimet muuttuivat vuonna 2006, kun Lounais-Hämeen museo muuttui Forssan museoksi ja Forssan museo sai nimikilpailussa nimekseen Tekstiilimuseo Tyyki. Vuodesta 2013 lähtien Tyyki on palvellut kokoelmatyön tilana ja ollut yleisöltä suljettu. Valimon tilasta luovuttiin lopullisesti joulukuussa 2018.

#finlayson #forssa #forssanateljee #konehuone #kuositalkoot #kuosienkaupunki #kuosikeskus #muutostyöt #tekstiilimuseotyyki #teollisentekstiilinkokoelma #tekstiiliteollisuudenkokoelma

TET-harjoittelijan mietintöjä Forssan kauppalan vuoden 1925 asemakaavasuunnitelmasta

April 18, 2019, 5:29 am

≫ Next: Forssan museon Aulagalleria muuttuu Galleria Moletiksi

≪ Previous: Tekstiilimuseosta Kuosikeskukseksi

$

0

0

Forssan museo sai tänä keväänä TET-harjoitteluun forssalaisen Miika Aaltosen. Yhtenä tehtävänään Miika tutustui Bertel Jungin laatimaan, Forssan kauppalan vuoden 1925 toteutumattomaan asemakaavasuunnitelmaan. Tarkastelusta syntyi blogikirjoitus.

Yksityiskohtakuva Forssan ensimmäiseksi asemakaavaksi laaditusta Bertel Jungin vuoden 1925 suunnitelmasta. Kuva: Forssan museo.

Nimeni on Miika Aaltonen. Olen ollut TET harjoittelussa Forssan Museolla nyt viikon verran ja viimeistelen eri töitä, mukaan lukien tämän. Harjoittelu on ollut mukavaa ja olen tutustunut kivoihin ihmisiin.

Olen ollut lähes aina kiinnostunut asioiden ulkonäöstä. Nykyään olen kiinnostunut rakennusten ja kaupunkien arkkitehtuurista ja suunnitelmista. Niinpä otin mielelläni vastaan työn jossa arvioitiin Forssan toteutumatonta asemakaavaa. Asemakaava on ollut esillä kotonani jo aiemmin, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun tutkin sitä ja tajusin, ettei se ollut toteutunut. Kaava on mielenkiintoinen ja Forssa olisi ollut hyvin erilainen kaupunki jos se olisi toteutunut.

Puistojen ja kivitalojen kaupunki  -  Forssa 1925 asemakaavassa

1920-luvulla elettiin suuressa optimismissa: tulevaisuus ajateltiin majesteettisena ja viheriöivänä. Sen mukaan monet kaupungit suunniteltiin laajoiksi ja puistomaisiksi. Myös Forssa oli suunniteltu tällaisella ajatuksella.

Puuton keskusta

Suurin osa vanhaa puista keskustaa olisi pistetty matalaksi (joskin niin myöhemmin kävikin), keskustasta ainoastaan Ronttismäki olisi suunnitelmassa säilytetty. Sekä Lamminrannan päähän, että vastakkaiseen päähän oli asemakaavassa suunniteltu puinen asuinalue.

Kuvassa näkyy Ronttismäki eli nykyinen Kalliomäen kaupunginosa. Kuva: Forssan museo, www.piipunjuurella.fi.

Asemakaavassa kauppatori oli sijoitettu nykyisen Keskuskoulun viereen, puuvillamakasiinien kohdalle. Torin laitaan oli suunniteltu asemarakennuksia, joiden vierestä kulkisi rautatie. Torin viereen oli suunniteltu kivitaloja, niin kuin muuallekin keskustaan. Tori sijaitsisi Tammelantien vieressä (nyk. Koulukatu) ja sen vasemmalta puolelta kulkisi Keskuskatu aina Hämeentielle saakka. Suunnitellun torin toisella puolella sijaitsi jo ennestään Aleksanterin kansakoulu.

Aleksanterin kansakoulu. Kuva: Forssan museo, www.piipunjuurella.fi.

Kuvassa on Forssa-yhtiön lastentarha, joka valmistui vuonna 1901. Kuva: Forssan museo, www.piipunjuurella.fi.

Kansakoulusta oikealle Hämeentien varressa sijaitsee yhä entinen Forssa-yhtiön lastentarha (nyk. Augustinan päiväkoti) ja sen vieressä oikealla Kirjastotalo (nyk. Vapaaseurakunnan kirkko). Rakennukset säilytettiin asemakaavassa todennäköisesti historiallisista syistä. Kummallekin puolelle puutaloja oli suunniteltu kivisiä kerrostaloja.

Nykyisen linja-autoaseman kohdalle ja kirkon viereen oli suunniteltu uutta Kirkontoria.

Kirjastotalo. Nykyisin rakennuksessa toimii Vapaaseurakunnan kirkko. Kuva: Forssan museo, www.piipunjuurella.fi.

Huviloita, puistoja ja bulevardeja

Kaupunkiin oli suunniteltu myös pari bulevardia. Matkuntie olisi jatkunut Forssassa Pohjoisena puistokatuna joka olisi risteytynyt Lammin puistokadun kanssa kivitalojen ympäröimänä.Kaupunkiin oli ajattelutavan mukaisesti suunniteltu paljon puistoja. Suurinpiirtein siihen missä on nykyisin Ankkalammi oli suunniteltu huvilatontti. Matkuntien eteläiselle puolelle oli suunniteltu suuri huvila-alue ja Kutomontehtaan kaakkoiselle puolelle toinen pienenpi huvila-alue.

Asemakaava ei toteutunut suurilta osin: sodan jälkeen väestö kasvoi nopeasti ja ajattelutapa kaupunkisuunnittelussa oli muuttunut lähiömäiseksi, joten taloja pyrittiin rakentamaan edullisesti ja väljästi. Umpikorttelit muuttuivat avoimiksi kortteleiksi.

Kuvassa Ankkalammi Forssan keskustassa. Kuvaaja: Pentti Nurmi, Kuva: Forssan museo, www.piipunjuurella.fi Kirjoittanut: Miika Aaltonen

Forssan museon Aulagalleria muuttuu Galleria Moletiksi

May 15, 2019, 4:09 am

≫ Next: Tekstiiliteollisuuden koneet Forssan museon kokoelmissa

≪ Previous: TET-harjoittelijan mietintöjä Forssan kauppalan vuoden 1925 asemakaavasuunnitelmasta

$

0

0

Forssan museon alakerran näyttelytilaa on vaatimattomasti kutsuttu Aulagalleriaksi. Tunnelmallinen makasiinimme on houkutellut paljon kiinnostavia näyttelyitä ja taiteilijoita, ja sen nimi onkin herättänyt kävijöissä ihmetystä: "Eihän tämä ole mikään kylmän kalsea aula, vaan galleria isolla G:llä!" Riittävän usein kommenttia kuultuamme aloimme ajatella: Miksipä emme tosiaan tekisi asialle jotakin? Persoonallinen galleria ansaitsee arvoisensa nimen!

Ja uusi nimi on ... Galleria MOLETTI!


Timo Väisänen ja Tiina Karhu ripustavat teosta Galleria Moletin seinälle.


Nimi otetaan käyttöön tekstiilitaiteilijoiden Tiina Karhun, Aet Ollisaaren ja Tuiti Pajun TEKOÄLYTÖN -näyttelyn avajaisissa torstaina 16.5. klo 17-19.


Sana 'moletti' juontaa 1800-luvulle ja liittyy kankaanpainannan menetelmien historiaan. Kankaan painaminen alkoi Forssassa vuonna 1861, kun tehtaalle saatiin ensimmäinen perrotiinipainokone, joka käytti kankaan painamiseen kaiverrettuja puulaattoja. Heti seuraavana vuonna hankittiin telapainokone. Telapainokone siirsi kuvion kankaalle ns. syväpainomenetelmän avulla. Metalligrafiikassa käytetty etsaaminen on hieman sukua tälle menetelmälle. Moletin kaiverruksessa haluttu kuvio siirrettiin kaivertamalla kupariselle sylinterille, joka oli suojattu haponkestävällä aineella. Kun sylinteri sitten altistettiin happokäsittelylle kaivertamalla paljastetut kuviot syöpyivät sylinteriin. Syövytetty kuvio siirrettiin lopuksi painovalssiin, jolla se painettiin kankaaseen. Aluksi koneen käyttämät kupariset moletit ja valmiit painotelat tilattiin kaiverrettuina ulkomailta. Valmiiksi kaiverrettuine kuosikuvioineen ne toivat Forssaan eurooppalaisen painokangasmuodin.

Vuonna 1892 tehtaalle hankittiin moleteerauskone sekä palkattiin moletöörejä sitä käyttämään. Eräskin Joseph Heim saapui Forssaan Mulhousen maineikkaasta tekstiilikaupungista vuonna 1902. Museon arkistoista löytyi hänen työsopimuksensa. Vuonna 1926 tehtaalle palkattiin Saksasta alan ammattilainen, molettimestari Ernst Paul Lehmann. Hänen myötänsä mahdollistui koko telapainokoneen tarkkuutta ja monia vaiheita vaativa työprosessi, jossa painokangasmalli siirtyi ensin moletille, moletista valssille ja valssilta kankaalle. Lehmannin alaisuudessa vuodesta 1926 työskennellyt Tauno Tähti muistelee Turun Sanomien haastattelussa 3.8.1981:
"Ei silloin ollut tekstiilitehtaalla taiteilijoita tai ateljeita. Kauppamatkustajat toivat malleja ulkomailta. Kaivertaja oli sen ajan suunnittelija, hän toteutti ideat ja aiheet uusiksi kuoseiksi. Vanhoja malleja piti aina sen verran muunnella, ettei ihan suoraan matkittu."

Ensimmäiset tehtaan omat mallisuunnittelijat aloittivat työskentelyn jo 1940-luvun puolella. Tauno Tähden tytär Arja Mattila (o.s. Tähti) palkattiin mallipiirtäjäksi kuparivalssiverstaaseen vuonna 1948. Ennen työhön ottoa tehtaan insinööri Matti Moring kysyi Tähden isältä: "Osaaks teidän likka piirtää?" Tytär Arja teki kotona piirustuksen näytteeksi ja sai paikan. Forssan ateljee perustettiin virallisesti vuonna 1951.

"En ole kiivennyt Lönnrotin tapaan puuhun piirtelemään. Minun puuni, kouluni ja yliopistoni on ollut tämä tehdas. Täällä olen kuvani tehnyt", muisteli Arja Mattila tekstiilitaiteilijan työnsä alkuvaiheita Yhdyslanka-lehdessä 3/1976.

Moletti on telapainoprosessissa käytetty kuparisylinteri, johon kaiverrettiin käsin haluttu kuvio tai kuosi. Kuvassa on moletööri työssään. Kuva: Forssan museo

Forssan tehtailla siirryttiin uudenlaiseen rotaatiopainotekniikkaan 1970-luvulla, ja vähitellen telapainokoneet jäivät historiaan. Forssan museon kokoelmissa on lukematon määrä moletteja, niiden valmistuksessa käytettyjä työvälineitä sekä uhkea kahdeksan värin telapainokone, joka oli käytössä 1930-1980-luvuilla.

Tekstiiliteollisuuden koneet Forssan museon kokoelmissa

October 18, 2019, 12:27 am

≫ Next: Uusi Automaattikutomo sai täysautomaattiset Northorp-koneet

≪ Previous: Forssan museon Aulagalleria muuttuu Galleria Moletiksi

$

0

0

Nyt jo ohi kiitäneen kesän 2019 alussa Forssan museolla käynnistyi lyhytkestoinen mutta kooltaan suurempi projekti: tavoitteenamme oli dokumentoida ja luetteloida digitaaliseen muotoon museon esinekokoelmiin kuuluvat suuret tekstiiliteollisuuden koneet. Samalla tarkoitus oli saada tallennettua koneisiin kätkeytynyt historia sellaiseen muotoon, että museokävijöillekin saataisiin järjestettyä kiehtovia yleisöopastuksia Forssan tekstiiliperinnön teknillisempään menneisyyteen. Nykyisin koneet on sijoitettu Kehräämöalueen Vaunutalliin, jonka vuoksi oli myös tarpeen ryhtyä kunnon fyysiseen työhön: vaunutalli tuli saattaa yleisölle sopivaksi vierailuvarastoksi, jossa tekstiilikoneet pääsevät näkyvästi esille. Tehtävä vaatikin niin uusien hyllyjärjestelmien pystyttelyä kuin pumppukärryllä taiteilua.

Positiivisesti yllättäen, työ onnistui odotettua helpommin. Jo heinäkuussa Ehtootori-tapahtumien yhteydessä yleisölle voitiin järjestää avoimet ovet Vaunutallin, ja kierrokset saivatkin suuren kiinnostuneiden joukon kurkistamaan tallin perälle asti. Samalla vielä kesää ollessa jäljellä koneiden rikasta historiaa oli kartoitettu runsaasti ja tieto oli huolellisesti luetteloitu. Forssan museon koneet tarjoavat näin hienon kurkistusikkunan 1900-luvun tekstiiliteollisuuden teknologiaan ja työprosesseihin. Samalla koneet kertovat tietenkin tarinaa myös itse Forssasta ja sen kirjavasta tekstiilihistoriasta. Seuraava oiva tilaisuus päästä koneiden äärelle avautuu Forssan museon järjestämässä syksyn teemaopastuksessa 6.11.2019 klo 14 Vaunutallissa.

Uuden automaattikutomon (1951) valmistumisen myötä hankittiin uusia täysautomaattisia kutomakoneita. Kuvassa on yksityiskohta Northorp -kutomakoneen puolapatterista, jonka ansiosta kutojan ei enää tarvinnut vaihtaa käsin uutta lankapuolaa sukkulaan. Kuva: Forssan museo.

Vaikka päämääränä oli saada luetteloitua ensisijaisesti vain alle kymmenen konetta, työmaa oli huomattavan laaja. Harvinaisina sekä hyvin erikoistunutta tekniikkaa sisältävinä laitteina näiden esineiden elinkaarien selvittäminen ei ole ollut mitenkään yksinkertaista. Forssan museon esineluettelo ja valokuvakokoelmat tarjosivat hyvän ponnahduslaudan, mutta heti alussa oli selvää, että tiedonmurusia täytyi lähteä etsimään monenlaisista muista lähteistä. Käsillä olevan aiemman tutkimuskirjallisuuden lisäksi avuksi tulivat muun muassa 1800-1900-lukujen taitteen tekstiiliteollisuuden oppikirjat ja Finlayson-Forssan Yhdyslanka-tehdaslehdet 1940-80-luvuilta. Muutamat digitoidut arkistot kertoivat paljon koneen ulkomaisista valmistajista. Johtolankojen loputtua kirjallisista lähteistä tietopyyntöjä lähetettiin niin Englannin, Ranskan kuin Unkarin museoihin. Ympäri maailmaa peräisin olevat koneet osoittavatkin hyvin, miten kansainvälinen Forssa oli jo kauan aikaa sitten. Oma lukunsa tiedonkeruussa on ollut koneiden sisältämä muistitieto ja ns. hiljainen tieto: kaikki se aikoinaan koneiden käyttöön sekä niiden kanssa työskentelyyn liittyvät muistot ja kokemusperäinen tieto, jota ei ole minnekään muistiin kirjattu. Kesällä ehdittiinkin saada muutamia pikaisia mutta mainioita juttutuokioita aikaiseksi Forssan tehtailla työskennelleiden ihmisten kanssa. Toivottavaa toki olisi, että vielä lähitulevaisuudessa toteutuisi laajempi ja kattavampi koneisiin liittyvän muistitiedon kerääminen.

Kuvassa on meneillään säätin vaihto, jossa rengaskehruukoneen täydet lankapuolat vaihdettiin tyhjiin. Säättitytöllä on kuvassa päällään puoliesiliina, jonka isossa taskussa tyhjät puoat kulkivat kätevästi mukana. Kuva: Forssan kehräämö, 1950-luku. Forssan museo.

Vaunutalliin sijoitetut koneet edustavat laajasti 1900-luvun tekstiiliteollisuuden menneisyyttä. 1950-luvulta peräisin olevat rengaskehruukone ja Northrop-kutomakone ovat muistuttamassa koko puuvillateollisuuden perustasta, eli langan kehruusta ja kankaiden kutomisesta. Muut koneet puolestaan kertovat pääosin kankaanpainannasta, joka yhtenä tekstiiliteollisuuden erikoisosa-alueena on Forssan historian kannalta erityisen oleellista: Vuodesta 1861 Forssa oli ensimmäinen ja pitkään myös ainoa painetun kankaan tuottaja Suomessa. Niinpä massiivinen telapainokone, eriskummallinen moleteerauskalusto ja epätavallisen kookas reprokamera ovat kiehtova aikamatka arvokkaaseen Forssan painokangastuotannon menneisyyteen.

Kuva on otettu Finlayson-Forssan Viksbergin tehtaiden viimeistämöstä, telapainokoneiden rivistöstä. Ensimmäinen telapainokone ostettiin Forssan tehtaille jo vuonna 1862. Vaunutallissa on esillä yksi telapainokone, joka hankittiin Forssaan vuonna 1937. Kuva: Forssan museo.

Syksyn ja loppu vuoden mittaan Forssan museo tulee julkaisemaan blogissaan juttusarjaa Vaunutallin koneista ja niiden värikkäisiin tarinoihin tehdystä tutkimusmatkasta. Kirjoittaja on kesän 2019 Forssan museolla tekstiiliteollisuuden koneiden parissa työskennellyt FM Niklas Pietilä.

---

Uusi Automaattikutomo sai täysautomaattiset Northorp-koneet

November 5, 2019, 11:06 pm

≫ Next: Forssan Mullankaivajat: Uusia elämyksiä ja paikallishistoriaa

≪ Previous: Tekstiiliteollisuuden koneet Forssan museon kokoelmissa

$

0

0

Kun tänään käy Yhtiönkadun varrella sijaitsevassa Kutomon kauppakeskuksessa, harva enää ajattelee miltä tämä iso tiilirakennus on sisältä aiemmin näyttänyt. Kuitenkin vielä puoli vuosisataa sitten rakennus oli automaattikutomo, jossa kauppahyllyjen tilalla oli parhaimmillaan lähes 1500 kutomakonetta. Sotavuosien seurauksena Finlayson-Forssa -yhtiö ei ollut tehnyt suuria investointeja vuosikymmeneen, mutta 1950-luvulle tultaessa tilanne oli toinen. Oli aika siirtyä uuden tehokkuuden ja automaation aikakaudelle. Vuonna 1951 valmistunut automaattikutomo oli aikansa edistyksellisempiä ja silloisten Pohjoismaiden suurin kutomo.

Kuva on Finlayson-Forssa Oy:n automaattikutomosta, joka valmistuessaan 1950-luvun alussa oli Pohjoismaiden suurin ja uudenaikaisin. Kuva: Forssan museo. Automaattikutomoon sijoitettiin tehtaan ensimmäiset täysautomattiset kutomakoneet, jotka päätettiin hankkia saman tien Euroopan suurimmalta valmistajalta, British Northrop Loom –yhtiöltä. Yrityksen tehtaat sijaitsivat Englannin Blackburnissä, teollisen vallankumouksen synnyinmailla. Yksi näistä sadoista Forssaan tuoduista Northrop-kutomakoneista on nykyisin tallennettu Forssan museoon.  Museon vuodelta 1951 peräisin olevan Northrop-koneen alkuperäinen olemus on hyvin säilynyt. Katse saattaa helposti keskittyä koneen laidassa olevaan erikoiseen sylinteriin, joka onkin erällä tapaa laitteen sydän. Kyseessä on kudepuolakehikko eli patteri, jonka avulla kone vaihtoi automaattisesti syöstävään eli sukkulaan uuden lankapuolan tyhjän tilalle. Näin kutojan ei enää tarvinnut pysäyttää laitetta puolanvaihdon ajaksi, vaan kone saattoi käydä keskeytyksettä, kunhan patteriin oli aina ladattuna uusia lankapuolia. Kun aiemmin yksi kutoja oli pystynyt hoitamaan yleensä kolmea tai neljää vanhaa kutomakonetta kerralla, nyt yksi työntekijä saattoi pyörittää 12-24 Northrop-konetta samaan aikaan. Automaattipatterin lisäksi Forssan koneisiin oli lisätty pienempää hienostunutta tekniikkaa, kuten loimilangan katkeamisen havaitsevat loimenvartijat ja kudotun kankaan määrän laskevat mittarit. Kuva: Forssan museo. Museoitu Northrop-kone on hieno muisto 1950-luvun Forssan tekstiiliteollisuuden nousukaudesta, mutta samalla se kertoo myös vanhemmasta historiasta. Kun kone otettiin käyttöön 1951, kutomakoneiden kehityksessä ei ollut tapahtunut suuria muutoksia moneen vuosikymmeneen. Tästä kertoo se, kuinka koneelle nimensä antanut englantilainen James Henry Northrop (1856-1940) oli keksinyt sukkulan automaattisen latausmekanismin jo 1800-luvun lopulla. Ehkä kuitenkin juuri tämän takia Forssaankin hankittiin kyseiset koneet, sillä niiden yksinkertaisena pysynyt tekniikka oli ajan saatossa osoittautunut luotettavaksi.  Muuallakin oltiin ilmeisesti samaa mieltä, sillä esimerkiksi Blackburnin tehtailla koneita valmistettiin 1900-luvun puolivälissä noin 500 kappaletta kuukaudessa. Forssan museolla olevan koneen dokumentointia varten olikin runsaasti tietoa saatavilla, sillä koneita on säilynyt monen museon ja innokkaamman keräilijän kokoelmissa. Northrop-koneiden laadusta kertoo se, että moni tallella oleva kappale on vielä aivan toimintakunnossa. Näihin päiviin on säästynyt jopa kokonainen vanha kutomahalli, jossa näkee ja etenkin kuulee, miten menneen ajan automaattikutomot työstivät kangasta: linkki videoon: https://www.youtube.com/watch?v=2-KJUhY_cMM

Northrop-koneet toivat Forssaan myös kansainvälisyyttä. Kuvassa Blackburnin tehtailta Forssaan tullut englantilainen James Kirwin asentaa upouusia kutomakoneita 1950-luvun alussa. Kirwin erottui Forssan katukuvasta ”churchillimäisellä” olemuksellaan, ja kaipasi kaupunkiin erityisesti englantilaista pubia. Yhdyslangan haastattelussa vuodelta 1952 James osasi myös esittää selvällä suomen kielellä mielipiteensä paikallisesta oluesta: ”Auran tumma olut hyvää, ei Loimaan pilsneri.” Kuva: Forssan museo.

Northrop-koneet pysyivät Forssan kutomateollisuuden selkärankana parikymmentä vuotta. Siitä Forssan museon Vaunutallissa majaileva yksinäinen Northrop-kone myös kertoo. Ajan tuoman patinan lisäksi koneen nykyinen ulkomuoto on osoitus myös tehdyn työn määrästä. Koneessa olevien useiden eri valmistajien varaosien perusteella konetta on huollettu runsaasti ja käytetty vielä 1970-luvun alussa, jolloin viimeiset Northrop-koneet saivat väistyä uudempien tieltä. Vuoden 1972 4. numeron Yhdyslangassa eräs vanhempi laitosmies kirjoittaa Forssan viimeisistä T-mallin Northropeista haikean proosallisesti:

Uudet nuoret laitosmiehet nyt raahaavat noita vanhoja ystäviäni konepajan pihamaalle. Vielä jää muutama T-kone louskuttamaan printteetä ja sideharsoa. Käydä rämisevät ympärilleen vilkuillen ja vauhtiaan kiihdyttäen. Ehkä sanovat toisilleen: ”Yritetään pojat – muuten tulee eteen pitkä tie niin kuin kavereille tuolla”. Liian pitkäksi jäänyt suolinahan pää heilahtaa jokirannan suuntaan

Loppu vuoden mittaan Forssan museo julkaisee blogissaan juttusarjaa Vaunutallin koneista ja niiden värikkäisiin tarinoihin tehdystä tutkimusmatkasta. Kirjoittaja on kesän 2019 Forssan museolla tekstiiliteollisuuden koneiden parissa työskennellyt FM Niklas Pietilä.

Seuraavan kerran museon Vaunutallin koneiden äärelle päästään yleisöopastuksella 6.11. klo 14. Lähtö Forssan museolta (Wahreninkatu 12) Opastus on maksuton.

Forssan Mullankaivajat: Uusia elämyksiä ja paikallishistoriaa

October 20, 2020, 4:20 am

≫ Next: Forssan Mullankaivajat: opiskelijoiden puheenvuoro

≪ Previous: Uusi Automaattikutomo sai täysautomaattiset Northorp-koneet

$

0

0

Ryhmä Forssan yhteislyseon opiskelijoita lähti tänä syksynä Forssan museon Mullankaivajat -arkeologiahankkeen kyydissä matkalle Wiksbergin kartanon tarinaan. Valinnaisena arkeologian kurssina toteutettu hanke johdatteli tieteellisen työtavan, arkeologisen tutkimuksen ja oman kotiseudun menneisyyden saloihin.

Mullankaivajat kenttätöissä Wksbergin kartanon päärakennuksella. Kuva: Forssan museo.

Kurssin alussa haettiin vastauksia siihen, mitä arkeologia on ja miten arkeologit muodostavat tulkintoja menneestä maailmasta. Kenttätöissä opiskelijat iskivät kätensä multaan ja osallistuivat Wiksbergin kartanon päärakennuksen paikalla tehtyihin arkeologisiin kaivauksiin. Päämääränä oli selvittää, mitä vuonna 1978 palaneesta rakennuksesta on säilynyt maan uumenissa ja mitä tutkimusten myötä paljastuvat löydöt voivat meille kertoa. Löytöjä saatiinkin satamäärin ja jälkitöiden aikana opiskelijat osallistuivat itse tekemiensä löytöjen luettelointiin ja analysointiin.

Kurssin päätteeksi pyysimme oppilaita kirjoittamaan Mullankaivajien teemaan sopivat blogitekstit. Aiheiksi valikoitui kaikkea seudun paikallishistoriasta pohjoisten alueiden arkeologiaan ja projektin aikana syntyneisiin ahaa-elämyksiin.

Forssan Mullankaivajien kirjoitukset julkaistaan syksyn kuluessa Vorssammuseo 3.0 -blogissa. Aluksi Elli, Juuso ja Vilma kertovat omista odotuksistaan ja oivalluksistaan kurssiin ja arkeologiseen työskentelyyn liittyen. Tämän jälkeen seuraa taustoitusta Lounais-Hämeen esihistoriaan ja historiaan: Miika on kirjoitti Forssan Salmistonmäen varhaismetallikautisesta asuinpaikasta ja Eetu, Julia ja Anni perehtyivät Wiksbergin ja Jokioisten kartanoiden menneisyyteen. Joonas otti selvää Alex Wahrenin elämästä. Aada puolestaan innostui analysoimaan syksyn kenttätöiden yhteydessä löytynyttä lasi- ja keramiikkaesineistöä. Lopuksi Sulon saamelaisten seitoja käsittelevä teksti toimii hyvänä esimerkkinä siitä, mitä kaikkea arkeologian keinoin voidaan tutkia.

Ensimmäinen kirjoitus julkaistaan Vorssammuseo 3.0 -blogissa jo tulevana maanantaina 26.10.

Innokas työporukka kaivaa ja dokumentoi koekuoppaa Wiksbergin kartanolla. Piirustuksen on tehnyt Forssan Mullankaivajiin osallistunut Anni Eskelinen.

Mullankaivajat on Suomen Kulttuurirahaston hanke, jossa tutustutaan arkeologisen tutkimuksen kautta tieteelliseen työskentelyyn ja oman kotiseudun menneisyyteen.


Kirjoittajat:
Samuel Reinikainen & Tuuli Ravantti
Mullankaivajat, Forssan Museo

Forssan Mullankaivajat: opiskelijoiden puheenvuoro

October 26, 2020, 12:30 am

≫ Next: Forssan Mullankaivajat: Ajatukset uusiksi arkeologisesta työskentelystä

≪ Previous: Forssan Mullankaivajat: Uusia elämyksiä ja paikallishistoriaa

$

0

0

Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä. Aloitusvuorossa ovat Elli ja Juuso. Tervetuloa Mullankaivajien matkaan!

Minun Mullankaivajani

Viime vuoden lopussa, kun kävimme tulevan lukiovuoden kurssien esivalinnoissa, kerrottiin meille ensimmäisen kerran Forssan Mullankaivajat -arkeologiakurssista. Kavereiden kanssa vähän naureskeltiin, että ”Hehe, pitäiskö mennä”, mutta aika pian vitsailu vaihtui siihen, että ihan oikeasti oltiin lähdössä valinnaiselle historian kurssille porukalla, josta kukaan ei lukiossa aikonut sen kummemmin historiaa lukea. Ideana oli, että saadaan iltapäiville vähän kevyempi kurssi, jonka myötä pääsee myös ulkoilemaan ja kokeilemaan uutta mukavaa tekemistä.

Wiksbergin kartanon alue oli itselleni lähes kokonaan tuntematon ja uusi, enkä ikinä ollut edes käynyt siellä. Siksi oli tosi mielenkiintoista lähteä tutustumaan sen historiaan paremmin. Moni asia yllätti – ensimmäisenä se, että alue ei kummasti näyttänytkään enää samalta, kuin vanhoissa valokuvissa mitä meille näytettiin. Itselleni tuli myös yllätyksenä se, kuinka paljon ja kuinka nopeasti maassa tuli vastaan löytöjä. Tietenkään läheskään kaikki löydöt eivät olleet yksinään merkittäviä, suurimman osan ollessa vain tulipalon jäljiltä jääneitä rakennusmateriaaleja, kuten tiilen palasia ja nauloja. Toisaalta se ei itseäni haitannut, sillä mielestäni kaivauksilla työskentely itsessään ja se, että maassa oikeasti oli paljon löydettävää oli sellaisenaankin jo mahtavaa. Ja kyllä kaivauksilta löytyi myös todella mielenkiintoisia löytöjä (joiden löytyessä sitten tuuletettiinkin ihan kunnolla), kuten kolikko ja toisiinsa sopivia keramiikan palasia.

Retkipäivä Kuusiston Piispanlinnalle. Kuva: Tuuli Ravantti

Kurssin päättivät päiväretki Kuusiston Piispanlinnalle, sekä huikea viimeisen tunnin kisailu. Sain uuden kokemuksen, ja vaikken arkeologiasta vieläkään paljoa osaisi, niin ainakin tykkään kaivaa ja muistan varmaan unissanikin milloin Wiksbergin kartano paloi – 1978. Sain myös upean visiitin Forssan lehdessä sekä radiossa, ja meninkin sitten möläyttämään jotain siihen suuntaan että ”lähdin kurssille vähän niin kuin vitsillä”. Jokainen voi arvata mikä osa haastattelustani päätyi loppujen lopuksi lehteen :D. Päälimmäisenä kurssista jäi kuitenkin mieleen hyvä porukka, jolla saatiin jutut tehtyä, mutta oli myös todella hauskaa oli keli ja takana ollut päivä sitten millainen tahansa.

Kirjoittaja:
Elli, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo

Ennakko-odotuksia ja pohdintaa Mullankaivajat-kurssista

Minua on aina kiinnostanut historia ja olen ollut kiinnostunut varsinkin sotahistoriasta. Katson aina välillä televisiosta erilaisia dokumentteja esimerkiksi ensimmäisestä- tai toisesta maailmansodasta. Olen myös aina ollut hyvä historiassa ja saanut hyviä arvosanoja koulussa. Se on myös ollut aina yksi lempiaineistani koulussa.

Arkeologiasta minulla ei ollut paljoakaan kokemusta ennen tätä kurssia. Olen kyllä katsonut erilaisia dokumentteja arkeologiaan liittyen telkkarista ja ne ovat vaikuttaneet mielenkiintoisilta, varsinkin ne dokumentit jotka kertovat muinaisen Egyptin löydöistä. Ennakko-odotukseni kurssia suhteen olivat odottovaiset. Kun kurssi alkoi, ajattelin että kurssilla käsiteltäisiin Egyptin historiaan ja sen arkeologisiin esineisiin koskevia asioita, mutta siellä käsiteltiinkin Forssan historiaa ja sen alueelta löytyneitä esineitä. Odotin myös, että kurssilla olisi tehty enemmän paritöitä, mutta se oli vain hyvä ettei tehty, koska en tykkää yhtään ryhmätöistä.

Kenttätöissä oli mielestäni mukavaa ja siellä pääsi kokeilemaan sellaisia asioita mitä muuten ei pääsisi kokeilemaan. Ajattelin ennen kurssin alkua, että olisimme kaivaneet lapioilla kenttätöissä, mutta siellä käytettiin pieniä raaputusvälineitä. Pääsin harmillisesti osallistumaan kenttätöihin vain kerran, vaikka olisin halunnut olla mukana useammin. Kurssista jäi parhaiten mieleen kenttätyöt ja se, mitä sieltä löysin kaivauspäivänä. Tutkimuskohteesta jäi mieleen sieltä löydetyt tiilen palaset ja muut esinelöydöt.

Kirjoittaja:
Juuso, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo

Löydöt putkahtivat esiin heti pintamaan alta kartanorakennuksen lounaiskulmassa. Kuva: Elli Wessman.

Forssan Mullankaivajat: Ajatukset uusiksi arkeologisesta työskentelystä

November 2, 2020, 12:00 am

≫ Next: Forssan Mullankaivajat: Salmistonmäki - tutkimuksia varhaismetallikautisella asuinpaikalla

≪ Previous: Forssan Mullankaivajat: opiskelijoiden puheenvuoro

$

0

0

Kun oli paljon nuorempi ajattelin, että arkeologit olivat niitä maailman jännittävämpiä ihmisiä, jotka löysivät dinosaurusten luita maasta. Mutta eihän sitä silloin ajatellut tai tiennyt, mitä se todellisuudessa on. Vielä peruskoulussakin ajattelin, että maan alta löytyy pullonkorkkeja, muovinpalasia ja kivikautista esineistöä sekä tietysti myös niitä mammutin ja dinosaurusten luita.

No nyt kun itse pääsin sinne arkeologiselle kaivaukselle työskentelemään, kyllä todellisuus äkkiä avartui. Ensinnäkin luulin, että maata hipsutellaan harjoilla tai kevyesti “kuokalla” vain muutama milli kerrallaan. En uskonutkaan, että maan poistamiseen sai tosissaan käyttää voimaa eikä tarvinnutkaan työskennellä niinkään varovaisesti. Luulin myös, että löydöt olisivat olleet erilaisia. En ajatellut kuinka paljon palaneesta talosta jää jäänteitä, kun niitä ei ole siivottu pois niin kuin voisi olettaa. Uskoin, että löytäisimme kaiken kaikkiaan vähemmän ja että löydöt olisivat enemmän tavaraa, jota olisi voinut tippua vaikka taskusta. Mutta todellisuudessa löytöpussit täyttyivät tiilestä, tiilestä ja tiilestä. Myöskin työn dokumentoinnin tarkkuus yllätti. Ajattelin että maata vaan kaivellaan ja kirjataan, kuinka syvältä löydös on, mutta en osannut ajatella, että aina 5 cm jälkeen kuvataan ja piirretään tasot.

Isoin ahaa-elämys kenttätöiden aikana oli se, että mikä tahansa on mielenkiintoisempaa löytää maan alta kuin päältä. Sama pätee kaikkeen, mitä maan alta löytää. Usein se minkä kadulta potkaisisit tien sivuun tai hyvän tavan mukaan kuuluisi laittaa roskiin, on maan alle joutuessaan ja siellä hautautuessa, muutaman kymmenen vuoden päästä jollekin jo uskomaton löytö.

Kirjoittaja:

Vilma, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo

Arkeologin kenttävarustus.
Kuva: Vilma Kankare.

Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä. 

Forssan Mullankaivajat: Salmistonmäki - tutkimuksia varhaismetallikautisella asuinpaikalla

November 9, 2020, 12:00 am

≫ Next: Forssan Mullankaivajat: Wiksberg ja Jokioinen - kaksi esimerkkiä seudun kartanoista

≪ Previous: Forssan Mullankaivajat: Ajatukset uusiksi arkeologisesta työskentelystä

$

0

0

Salmistonmäki sijaitsee Loimijoen etelärannalla joen ja soistuneen Loimalammen välissä. Alueelta löydettiin jälkiä varhaismetallikautisesta asutuksesta vuonna 2005 Museoviraston järjestämän Arkeologiset kulttuuriperinnön täydentävät selvitykset Hämeessä -hankkeen aikana. Löydöt teki Petro Pesonen. Alue on luonnonsuojelualue, jolla sijaitsee lintutorni.

Mallinnus Salmistonmäen varhaismetallikautisesta asuinpaikasta. Opastaulusta Salmistonmäen juurella. Kuva: Hämeen Liitto/Museovirasto.

Alueelta oli aiemmin löydetty 1800-luvulla keihäänkärki Luntillan Hakalan läheisyydestä. Heikel teki alueella löydön jälkeen tarkastuksen, mutta ei löytänyt muinaisjäännöksiä. Vuonna 1994 Hakalan tilan alueita tarkistettiin jälleen ilman löytöjä.

Koekuoppia tehdessä löytyi Salmistonmäen lounaisrinteeltä kaksi muutamankymmenen metrin päässä toisistaan olevaa asuinpaikkaa. Toinen löytyi metsämaastosta ja toinen vanhalta niityltä tai pellolta. Alueelta ei löydetty kuitenkaan suurempia merkkejä suuremmasta kylästä, vaan alueella olevat asuinalueet ovat yksittäisiä asuinsijoja. Alueelta yritettiin löytää myös merkkejä rautakautisesta asutuksesta, mutta ainoastaan viitteitä varhaismetallikautisesta asuinpaikasta löydettiin.

Vuonna 2005 inventoinnin yhteydessä Pesonen löysi luoteiselta asuinpaikalta saviastioita, palanutta savea, kvartsi-iskoksia ja palanutta luuta yhteensä yhdeksän kappaletta. Kaakkoiselta asuinpaikalta hän löysi kvartsikaapimen ja kvartsi-iskoksia. Vuotta myöhemmin 1.6.2006 Pesosen koekuopan paikalle tehtiin uusi kaivauskuoppa osana Forssan yhteislyseon arkeologian kurssia. Kaivausten yhteydessä löydettiin saviastianpaloja, palanutta ja palamatonta luuta, pii- ja kvartsi-iskoksia, palanutta savea ja määrittelemätöntä ainetta. Jo humuskerroksen kaivausten perusteella voitiin päätellä, että alueella on sijainnut esihistoriallista asutusta. Kaivaukset lopetettiin humuksen ja hiesun jälkeen mahdollisen kulttuurikerroksen rajaan yhden päivän kaivamisen jälkeen ja sen aikana löydettiin 326 löytöä. Kaivauksien oletettiin jatkuvan vuonna 2008 uuden Forssan Yhteislyseon arkeologian kurssin aikana, mutta niin ei vaikuttanut tapahtuneen.

Lisätietoja Salmistonmäen alueesta ja tutkimuksista voi katsoa täältä.

Kirjoittaja:

Miika, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo

Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä.

Forssan Mullankaivajat: Wiksberg ja Jokioinen - kaksi esimerkkiä seudun kartanoista

November 16, 2020, 12:00 am

≫ Next: Forssan Mullankaivajat: Jokioisten kartanon kehitys keskiajalta nykypäivään

≪ Previous: Forssan Mullankaivajat: Salmistonmäki - tutkimuksia varhaismetallikautisella asuinpaikalla

$

0

0

Wiksbergin kartanon päärakennus olisi perimätiedon mukaan ollut olemassa jo 1600-luvulla. Axel Wilhelm Wahren hankki sen omistukseensa vuonna 1852 ja myös sen ulkotilana toimineen Kojon kartanon, ja alkoi hyödyntämään laajoja tiluksia maanviljelyn kehittämiseen. Wiksbergin päärakennusta oli juuri silloin korjattu, mutta siitä huolimatta sitä remontoitiin vuonna 1859 Chiewitzin suunnitelmien mukaisesti. Axel Wahrenin kuoltua kartanossa asui hänen tyttärensä Sidonia Ståhlström ja hänen poikansa vuoteen 1907 asti. Päärakennuksen lisäksi kartanoon kuului useita muita rakennuksia kuten navetta ja talli. Tontilla oli myös kuuluisa englantilaistyylinen maisemapuutarha.

Pahasti rapistunut päärakennus tuhoutui tulipalossa syksyllä 1978. Kartanon rakennuksista jäljelle on jäänyt palaneen ja pahoin vahingoittuneen meijerin rauniot, joita koitetaan talkoovoimin pelastaa.

Wiksbergin kartanon vanhaa talousrakennusta kunnostetaan talkoovoimin:
Blogiin täältä ja Facebook-sivuille täältä

Wiksbergin kartanon sali. Kuva: Forssan museon kuvakokoelma

Wiksbergin kartano on suuri osa Forssan historiaa ja on hyvin harmillista huomata, miten se on päässyt nykyiseen tilaansa. On kuitenkin hienoa ja helpottavaa nähdä, kuinka talkootyöllä yritetään kunnostaa jäljelle jäänyttä rakennusta ja säilyttää näin Forssan historiaa. Kartanon meijerin ympäristö on nykyään metsittynyttä aluetta. Mullankaivajat-kurssilla tutkitaan sen lähimaastoa ja tutustutaan paremmin kartanoiden historiaan.

Toisena esimerkkinä Forssan lähiseudulla sijaitsee myös Jokioisten kartano, joka perustettiin jo vuonna 1562. Kartanon aikana mm. von Willebrandin ansiosta Jokioisista kehittyi tärkeä teollisuuspaikkakunta, ja Karl Fazer kasvatti kartanon tilalla fasaaneja. Fazer kuitenkin kuoli Jokioisten kartanolla sydäninfarktiin 9. lokakuuta vuonna 1932.

Lisää Jokioisten kartanon tarinasta täältä.

Kirjoittajat:

Julia ja Anni, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo

Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä.

Forssan Mullankaivajat: Jokioisten kartanon kehitys keskiajalta nykypäivään

November 23, 2020, 2:50 am

≫ Next: Forssan Mullankaivajat: Axel Wahren - tehdaspatruuna ja kehittäjä

≪ Previous: Forssan Mullankaivajat: Wiksberg ja Jokioinen - kaksi esimerkkiä seudun kartanoista

$

0

0

Jokioisten kartano perustettiin vuonna 1562 kuningas Erik XIV lahjoittamassa läänityksessä Klaus Kristerinpoika Hornille, jonka jälkeen omistajia on ollut lukuisia, kuten Flemingit ja Mannerheimit. Tunnetuin kartanon omistaja ja kehittäjä kuitenkin oli maaherra von Willebrand.

Von Willebrand oli varmaankin tärkein Jokioisten kartanon omistaja sen kehityksen kannalta. Von Willebrand aloitti teollistumisen Jokioisilla ja teki nopeasti tästä yhden Hämeen tärkeimmistä teollisuuspaikkakunnista. Alueella toimi: tiilitehdas, panimo ja viinanpolttimo. Willebrand kehitti myös maanviljelyä ja karjanhoitoa.

Jokioisten kartanon päärakennus. Kuva: Forssan museo.

Nykyisen kartanon päärakennuksen rakennus alkoi vuonna 1794. Päärakennus on varhaisin uusklassisen kartanotyylin edustaja Suomessa. Siinä on 30 huonetta. Pihalla sijaitseva viljamakasiini on tarinan mukaan varastettu Humppilasta yöllä.

Kartanon puisto on 1600-luvulta, päärakennuksen rakentamisen yhteydessä suunniteltiin englantilaisittain laaja puistoalue. Puiston eteläpuolella sijainneissa kasvihuoneissa kasvatettiin eksoottisia hedelmiä ja kasveja. Kasvihuoneet säilyivät 1900-luvulle asti.

Jokioisten kartanon talousrakennuksia. Kuva: Forssan museo.

Vuonna 1809 kenraali Ernst Gustaf von Willebrand menehtyi 58-vuoden ikäisenä kesken monien suunnitelmien. Puoliso Vendla hoiti kartanoa omaan kuolemaansa saakka 1820, jolloin tila siirtyi kahdelle vävylle.

Monien omistajanvaihdosten jälkeen kartano siirtyi Suomen rikkaimalle miehelle Alfred Kordelinille 1907. Lopulta 1918 kartano siirtyi valtiolle, jolloin kartanoon vielä kuului yli 32000 hehtaaria maata.

Kartanon hoitokunnan johtoon asetettiin E.Y. Pehkonen, jolla oli suurin vastuu kartanon hoidosta ja 1920-luvulla tehdystä maareformista. Maareformissa kartanosta jaettiin 950 itsenäistä tilaa. Maareformiin päättyi Jokioisten torppariaika ja sen jälkeen alkoi uusi aikakausi jokiläänissä.

Kartanorakennukset toimivat Luonnonvarakeskuksen toimitiloina, kunnes 2018 ne siirtyivät kartanoalueen lähellä sijaitseviin rakennuksiin. Vanhat kartanonpihan rakennukset, kuten myös päärakennus kuuluu nykyään valtion kiinteistöyhtiö Senaatti-kiinteistöille.


Kirjoittaja:

Eetu, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo



Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä.

---

Forssan Mullankaivajat: Axel Wahren - tehdaspatruuna ja kehittäjä

November 30, 2020, 12:00 am

≫ Next: Forssan Mullankaivajat: Wiksbergin kartanon kaivauksilta löytynyttä

≪ Previous: Forssan Mullankaivajat: Jokioisten kartanon kehitys keskiajalta nykypäivään

$

0

0

Axel Wilhelm Wahren (usein myös muodossa A.W. Wahren) syntyi 1814 Tukholmassa, Ruotsissa, ja kuoli Tammelassa 1885. Wahren syntyi juutalaiseen kauppiasperheeseen, mutta vaihtoi uskontoa 1830-luvulla juutalaisesta luterilaiseksi. Wahren aloitti 13-vuotiaana oppipoikana enonsa värjäysliikessä ja opiskeli samalla Tukholman teknologisessa laitoksessa. Wahren lähti 17-vuotiaana kisällinoikeudet saatuaan Euroopan kiertueelle tärkeimpiin tekstiiliteollisuuden kohteisiin.

Axel Wilhem Wahren Kuva: Forssan museo.

Vuonna 1838 Wahren muutti Suomeen ja aluksi hän asettui Jokioisille ja uudisti Jokioisten verkatehdasta vuokra-aikana (1838-1851), jolloin hän nosti verkatehtaan yhdeksi maan johtavista tuotantolaitoksista. Wahren siirtyi nykyisen Forssan alueelle riitauduttuaan Jokioisten kartanon kanssa, jolta olisi saanut vain 5 vuoden vuokrasopimuksen haluamansa 30 vuoden vuokrasopimuksen sijaan. 

Wahrenin yhtiökumppaneita Forssassa olivat Henrik Borgström ja Conrad Hernmark. Vuonna 1847 Wahren perusti puuvillakehräämön ja yksi perustamisen tärkeä tekijä oli myllylupa, jonka hän sai Kuhalankoskeen 10 kilometrin päähän Jokioisista, jossa oli valmiiksi ollut mylly. Wahren laajensi tehdasta 1854 perustamalla kutomon Wiksbergin alueelle. Kutomon ja kehräämön uusi yhtiö yhdistettiin 1859 ja se sai nimekseen Forssan Osake Yhtiö. Vuonna 1861 yhtiö perusti kangaspainon, joka oli merkittävä uudistus Forssan Osake Yhtiölle. Wahrenin tehtaat olivat myös tärkeä syy siihen, että rakennettiin kapearaiteinen rautatie, joka kulki Forssasta Jokioisten läpi Humppilaan. Wahren toi monia merkittäviä moderneja uudistuksia tehtaan toimintaan, kuten yhden Suomen ensimmäisistä vesivoimaloista 1877, josta saatiin enemmän sähköä kuin itse tehdas tarvitsi. Sähkö mahdollisti Suomen ensimmäisen sähkörautatien perustamisen 1898.

Wahren oli ajallaan esimerkillinen tehdaspatruuna. Hän vaikutti paljon Forssan tehdasyhdyskunnan elämään. Hän rakennutti työläisille mm. asuntoja, kouluja (Tehtaankoulu ja Aleksanterin kansakoulu), kirjaston sekä järjesti terveydenhuollon. Wahrenin rakennuttamista rakennuksista suurimman osan on suunnitellut Wahrenin luottoarkkitehti Georg Theodor Polychron Chiewitz.

Kirjoittaja:
Joonas, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo

Lähteet: 

https://www.hamewiki.fi/wiki/Axel_Wilhelm_Wahren

https://fi.wikipedia.org/wiki/Axel_Wilhelm_Wahren

Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä.

Forssan Mullankaivajat: Wiksbergin kartanon kaivauksilta löytynyttä

December 7, 2020, 12:00 am

≫ Next: Arkeologiska fynd från Wiksbergs herrgårdsmiljö i Forssa

≪ Previous: Forssan Mullankaivajat: Axel Wahren - tehdaspatruuna ja kehittäjä

$

0

0

Wiksbergin kartanon kaivausalueelta paljastui paljon pieniä löytöjä. Kokonaisia esineitä löytyi vähemmin, mutta sen sijaan palasia löytyi useita. Ensimmäisen kuvan löydöt ovat kaikki 50 x 50 x 5 cm suuruiselta alueelta, eli aika pienestä kuopasta. Maa kätkee sisäänsä hämmästyttävän paljon! Nyt syvennyn hieman tarkemmin pariin näistä löydöistä.

Käyttölasia

Käyttölasi voi olla peräisin koriste- tai käyttöesineestä, kuten maljakosta tai juomalasista. Toinen paljon löytynyt lasityyppi oli ikkunalasi. Käyttölasin erottaa ikkunalasista siitä, että ikkunalasi on usein ohuempaa, palat suoria ja yleensä väritöntä, läpinäkyvää. Käyttölasia on useimmiten käytetty koriste-esineissä ja astioissa, joten se voi olla värillistä ja epätasaista pinnaltaan, usein kaarevaa. Kuvan vihreiden lasipalojen pinta on tehty rosoiseksi. Kirkkaan lasin toinen puoli on pinnoitettu, tehden siitä sameamman.

Lasiesineet ovat hajonneet kartanon palossa ja sitä seuranneessa raivauksessa. Koska lasi rikkoutuu helposti ja moneen osaan, on palojen alkuperäistä muotoa lähes mahdoton saada selville. Kuvassa näkyvät, möykkymäiset, palat ovat sulanutta lasia, joka on sulanut tulipalon kuumuudessa. Löytyneestä lasista vain osa oli sulanut.

Keramiikkapalapeli

Tämän kuvan esine on siitä mielenkiintoinen, että vaikka siitä on löytynyt melko suuri osa, emme silti tiedä sen käyttötarkoitusta. Esine on keramiikkaa, tarkemmin lasitettua savea. Kun löydetyt palat saatiin koottua yhteen, emme voineet olla varmoja, miten päin kappaletta tulisi edes tarkastella. Esineessä näkyvät reiät voi olla tehty sähköjohtoja, tai materiaalin valumista varten. Näin ollen kappale voi olla sähköllä toimivasta esineestä, kuten lampusta, tai sitten se voi olla vaikkapa tuhkakuppi. Esine löytyi kaivauskuopasta joka oli itse kartanon ulkopuolella, eikä tulipalo ollut vaurioittanut sitä. Rikkoutumisajankohtaa ei tiedetä, esine on voinut olla rikki jo tulipalon alkaessa, tai sitten se on voinut rikkoutua raivauksen aikana ja jäädä maahan.

Kirjoittaja:
Aada, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo

Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä.

Arkeologiska fynd från Wiksbergs herrgårdsmiljö i Forssa

December 14, 2020, 12:00 am

≪ Previous: Forssan Mullankaivajat: Wiksbergin kartanon kaivauksilta löytynyttä

$

0

0

Wiksbergs herrgårdsmiljö är idag en charmigt förvildad stadspark, fylld med ädla planterade lövträd, buskar och övervuxna småstigar. Här och där skymtar dock spår av den gamla bebyggelsen fram i buskaget, i form av stenfötter, tegel och bruksföremål. Wiksbergs herrgårdsmiljö utgör ett historiskt mångsidigt område. Det nämndes första gången i landsböcker från år 1539, då marken hörde till Jaakkolas rusthåll i Haudankorva by. Den närbelägna tidigmetalltida boplatsen på Salmistonmäki vittnar dock om att mänskor rört sig på området betydligt tidigare. Enligt den muntliga historien kan själva herrgården ha byggts på 1600-talet. 

Grunderna till Wiksbergs parkmiljö lades troligen i början av 1800-talet. Parken utvecklades senare till en ståtlig landskapspark av Axel Wahren på 1850-talet, då Wiksberg införlivades i Forssas tidigindustriella miljö. Åt nordväst, vid åstranden, anlades Wiksbergs väveri, och österut, på Haudankorva bys gamla marker, byggdes ett destilleri. Efter att destilleriet brunnit ned byggdes ett ölbryggeri på dess plats år 1857. Liksom i äldre tider förblev herrgårdsområdet ett viktigt område för jordbruk och boskapsskötsel, men dess utveckling till ett industriellt centrum innebar att allt fler arbetare behövdes. Både arbetare och herrgårdsfolket hade behov av nya tjänster och produkter, och herrgårdsmiljön kom så småningom att fyllas med stall, bostäder, bagerier, verkstäder osv., vars spår ännu idag kan hittas i marken.

Totalt samlade vi in och dokumenterade 1488 fynd från Wiksberg, samt en stor mängd tegel som bara tillvaratogs ett sampel av. Taktegel utgjorde det vanligaste fyndet på Wiksberg, följt av järnspik och glassplitter. Eftersom vissa tegel bevarat sina stämplar vet vi att de är tillverkade av Kuppis Leraktiebolag i Åbo. Teglen är från 1921 - 1965, och berättar med andra ord om sentida takreparationer gjorda på herrgården och intilliggande byggnader. Att byggnaderna reparerats och modifierats flera gånger om under århundradena syns även i spikarna som en gång hållit ihop träbjälkarna. Från samma byggnad hittades nämligen både rejäla handgjorda spikar, och nyare fabriksproducerade spikar. 

Det som kännetecknar fyndmaterialet från Wiksberg, och vittnar om olyckan som kom att bli herrgårdens slutliga öde, är att en mycket stor del av fynden bär spår av eld. Herrgården brann nämligen år 1978. Tegelstenarna är brunbrända, glasfönster och -föremål har spruckit för att sedan smälta till oregelbundna klumpar, och de upphettade metallföremålen har samlat omkring sig kakor av bränd lera, glas och annat material. Bränt byggnadsmaterial påträffades i synnerhet invid herrgårdsbyggnadens vägglinjer (grävområde 1, 2 och 5), dit de kan ha sopats undan då området röjdes efter branden.

Ett utdrag av fynden från Wiksbergs herrgårdsmiljö. Bland annat taktegel, spik, keramik, glas, plast samt en tand. Bild: Aada Lehtinen

Det var möjligt att urskilja skillnader i fyndmaterialet mellan olika grävområden, vilket berättar att olika byggnader använts i olika syften, och under olika tider. Bland annat syntes det tydligt att herrgårdens rum använts för olika ändamål. Grävområde 4, som låg centralt inom herrgården någon meter från den östra väggen, träffade högst antagligen inom herrgårdens badrum. Här hittades nämligen en mängd tjocka porslin skärvor, vita kakel och delar av metallrör. Omedelbart öster om detta, intill herrgårdens östra vägglinje (grävområde 5), påträffades massvis med järn från både verktyg och byggnadsmaterial, samt koppar som använts för elektronik.

På gårdsmarken söder om herrgården (grävområde 3) hittades en hel del skärvor av fina glasföremål och keramik. Det rörde sig om bl.a. rödgodskrukor, assietter av fajans och porslin, en möjlig karaff av grönt glas, lampskärmar, samt keramiska eluttag. Då föremål gått sönder har man antagligen sopat ihop skärvorna och kastat ut dem på gården - ett allmänt sätt att hantera sitt skräp på förr i tiden. Fina, dekorerade kärl hittades också inom den stora ladugården placerad i parkens norra kant (grävområde 6). Här hittades även betydligt mer robusta, färgade ölflaskor. Måhända från Wiksbergs eget bryggeri?

Funktionen för en större byggnad (grävområde 9) belägen i den sydvästra kanten av herrgårdsmiljön förblev oklar, men här skilde sig byggnadsmaterialet klart från resten av området. Här hittades långa och breda tegelstenar med stämpeln Clayton Patent. Dessa har antagligen införskaffats så långt bort ifrån som Storbritannien. Här hittades även en stor mängd fina ugnskakel, vars yttre ytor var täckta i en spräcklig brunröd glasyr. Det blev stopp för grävandet då spaden stötte emot ett lager av hårt murbruk, vilket kan ha utgjort bottnen på ugnen.

Lusthuset (grävområde 7), som byggdes på 1870-talet, utmärkte sig bland fyndmaterialet genom att det här hittades en urtavla från ett armbandsur, möjligen bestående av en koppar- eller nickellegering. Det är lätt att se framför sig hur en klocka kan ha försvunnit då herremännen och damerna firat kväll i lusthuset, kanske med ett par glas. Herrfolket har förstås behövt mat också. Ben var däremot förhållandevis sällsynta på Wiksberg, vilket långt förklaras av att de har förmultnat i siltjorden. 15 stycken ben påträffades ändå, och enligt en första fältanalys rörde det sig om både boskapsdjur, och vilda djur som kan ha jagats eller hamnat där naturligt. Till de vilda djuren hörde bl.a. möjligen en hares korsben, och till de tama djuren hörde tänder från troligen gris och revben från stora däggdjur. Ett särskilt intressant exempel var ett överarmsben, möjligen från en gris, där skärmärken syntes vid bägge leder. Det sistnämnda benet kommer alltså från slaktrester.

Bild: Tuuli Ravantti

Av särskilt intresse på arkeologiska utgrävningar är såklart alltid mynten. Inte bara är de intressanta fynd i sig, utan med hjälp av dem är det ofta också möjligt att få förhållandevis noggranna dateringar för kulturlager. Under projektet på Wiksberg hittades två kopparymynt. Det ena är ett fem-pennis mynt, som präglats mellan 1918 och 1940, och det andra är en mark, som präglats mellan 1928 och 1951. Bägge mynten hittades inom herrgårdsbyggnaden: 5-pennis myntet hittades på ca 10 cm djup intill herrgårdens östra vägg, och 1-marks myntet hittades på 15 - 20 centimeters djup vid herrgårdens östra hörn, av en elev från Forssan Yhteislyseo som hjälpte till på utgrävningen.

Bild: Tuuli Ravantti

Skribent:

Samuel Reinikainen
Mullankaivajat
Forssan Museo